Kalliomaalaukset ovat symbolisia kuvia, joista suurin osa on maalattu rantakallioihin kampakeraamisella kivikaudella 5000 – 1500 eaa. Maalauspaikat näyttävät monesti nykyihmisenkin silmiin vaikuttavilta, ja maalattaviksi valittujen kallioiden muodossa voi olla hahmotettavissa vaikkapa ihmiskasvoja. Punamullalla ja tuntemattomalla sidosaineella tehdyt maalaukset ovat säilyneet sen ansiosta, että ne monesti sijaitsevat suojaavan kalliolipan alla. Kalliosta liukeneva piidioksidi on voinut muodostaa maalauksen päälle suojaavan ”lasituksen”. Monet kuvat ovat silti niin haalistuneet, että saattavat vaatia näkyäkseen sopivat sääolot. Talven pikkupakkasilla ne tulevat parhaiten esiin. Niiden luoksekin voi olla helpointa päästä hiihtäen jäätä pitkin.

Juvan Sarkasvuoren kalliomaalauksia on kolmessa kohdassa rantakallioissa Sarkaslammen kupeessa. Maalaamisen aikaan tuhansia vuosia sitten lampi on ollut vielä osa Saimaata. Kuvat on ajoitettu vuosien 3700 – 3000 eaa välille. Veden pinta oli siihen aikaan muutamia metrejä nykyistä korkeammalla. Sarkasvuoren kalliomaalauksissa on erotettavissa selvimmin hirvikuvio. Toinen hirvikuvio ensimmäiseksi löydetyn lähellä näkyy vain hyvissä sääolosuhteissa, lammella hiihdellyt Anssi Toivainen löysi sen keväällä 2017. Kolmas maalaus on Vuokko Ikosen löytämä venekuvio ja piste sen yläpuolella.

Maalaukset ovat vaikeakulkuisen polun takana, ja parin kilometrin reitti tieltä Ristilammen rannasta on huonosti merkitty. Varmimmin maalauksille pääseekin oppaan seurassa. Sarkaslammen venekuvan paikka on P 61 35.657′,|27 55.69′. Sarkasvuoren hirvien koordinaatit ovat P 61 35.879′,|27 55.527′. Parkkipaikka Ristilammen rannalla sijaitsee osoitteessa Viisalanmäentie 979, Juva.

Kalliomaalauksille Viisalanmäentieltä johtava polku kulkee Uimasalon luonnonsuojelualueella. Maisemat ovat hienot, mutta polku on vaikeakulkuinen. Ei ole harvinaista, että alueella liikkuu karhuja.

Sarkasvuorelle johtavan polun varrella sijaitsee myös kivikautinen kvartsilouhos. Kvartsia tarvittiin nuolen- ja keihäänkärkiin sekä leikkaustyökaluihin ennen metallien käsittelyn oppimista. Louhos on helpommin saavutettavissa kuin kalliomaalaukset.

Papinsängyn ihmishahmo

Syysjärvellä Kokonlahden rannassa pystysuorassa kallionseinämässä on ihmishahmo, joka on kuvattu sivusta. Hahmon vasen käsi on taivutettu ylös. Tämäkin maalaus on Vuokko Ikosen löytämä. Maalauksen luo pääsee vain veneellä tai talvella jäätä pitkin. Lähistöllä on karhunpään muotoinen kallio. Kalliomaalauksen koordinaatit ovat P 61 42.844′,| 27 38.027′.

Enkelinpesä ja Hepo-oja

Saimaan Siikaveden länsirannalla Kannusvuorella on Enkelinpesäkivi, jonka luolamaisessa syvennyksessä on tunnistamattomia kuvioita. Kuvioita ei ole voitu ajoittaa tarkasti, ja ne voivat olla myös historialliselta ajalta. Antti Lahelma huomauttaa väitöskirjassaan, että paikan nimessä sana Kannus tarkoittaa tietäjän noitarumpua, joten tämä voisi viitata myös paikkaan seitana ja maalaukseen uudempaan alkuperään. Paikka ei myöskään ole esihistoriallisille maalauksille tyypillinen.

Hepo-ojan punamultaläikkä kallioseinämässä mainitaan Suomen kalliomaalaukset -oppaassa. Lähin osoite on Pihlajasalontie 87 Juvalla, Pihlajasalon saaressa. Läikän alkuperästä ei ole varmuutta – kallion luontaista väriä vai maalauksen jäänteet? Pihlajasalon saaressa Mikkelin puolella sijaitsee myös Tikaskaarteenvuoren maalaus, jonka luo pääsee vain vesitse.

Uusia maalauksia lienee vielä mahdollista löytää Saimaan ja sen lähiympäristön rantakallioista. Tunnetuilla maalauksilla voi opetella tunnistamaan punamullan sävyä kallion pinnasta ja mallailla oikeaa korkeutta. Kivikautisille ihmisille ilmansuuntien huomiointi oli tärkeää. Maalaukset sijaitsevat useimmiten länteen päin.

Teksti: Piia J. Häkkinen 2017

Retkikuvauksia

Ismo Luukkosen kalliomaalaussivu – papinsänky.

Sarkaslammen vene Ismo Luukkosen sivuilla

Sarkasvuoren hirvet Ismo Luukkosen sivuilla

Satunnainen retkuilija Syysjärvellä – Papinsängyn kalliomaalaus

Satunnainen retkuilija ja Sarkasvuoren himmeämpi hirvimaalaus

Kirjallisuutta

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, Atena 2017

Pekka Kivikäs: Kalliomaalaukset – muinainen kuva-arkisto, Atena 1995

Antti Lahelma: A Touch of Red – Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings, Suomen Muinaismuistoyhdistys ry 2008

Timo Miettinen ja Heikki Willamo: Pyhät kuvat kalliossa, Otava 2007

Jukka Parkkinen ja Tuija Wetterstrand: Suomen kalliomaalaukset – Bongarin käsikirja, SKS 2012

Kun Metsä Rokkaa oli mennyt hienosti, päätettiin seuraavalle kesälle tehdä Juva Rokkaa. Tapahtumien nimet keksi Vesa Kontiainen. Niin kuin huomaamme, savolainen logiikka on terävää ja mielikuvitus huikeaa. Toisaalta, minkä ihmeen takia olisi pitänyt keksiä väkipakolla joku kummallinen nimi tapahtumalle.

Metsä Rokkaan myötä saatiin paljon oppia uudesta alueesta. Nopeasti huomattiin, mikä toimii hyvin ja missä on parannettavaa. Ensisijaisesti suurimmat ongelmat olivat sähköistys ja paikoitusalueet. Autojen parkkeeraus oli täsmälleen samalla paikalla kuin Puustockin aikoihin eli alueet Juvan ABC:n läheisyydessä. Juva Campingille ei mahtunut mitenkään sellaista automäärää, ei edes yhtä kolmasosaa, joten P-alueiden paikka oli selkeä.

Alusta alkaen oli myös selvää, että Juva Rokkaa tehdään kaksipäiväisenä tapahtumana, sillä noin isoa balettia ei kannattanut rakentaa vain yksipäiväiseksi. Logistiikka oli selvä, kahden päivän tapahtuma ei lisäisi kustannuksia niin paljoa, etteikö sitä kannattaisi tehdä. Jos toinen päivä ei onnistuisi taloudellisesti, niin toisena päivänä saatetaan onnistua ja taloudellisesti kokonaisuus olisi kasassa. Ennen kaikkea alkoholin myynnistä saadut tulot houkuttivat ja pienensivät taloudellista riskiä.

Budjetti oli varovainen, niin kuin sen pitääkin olla, kun tehdään ensimmäistä kertaa festaria uudelle alueelle. Vaikka Puustock oli hyvin suosittu tapahtuma, aikaa oli kulunut viisi vuotta. Sen varjolla tai maineella ei saataisi mitään. Oli aloitettava täysin alusta. Se tiesi äärimmäisen paljon töitä, sillä jokaisen asian eteen täytyy tehdä asioita järkyttävän paljon.

Yhteistyökumppaneiksi saatiin Juvan Kunta, jonka kanssa tehtiin alkuun kaksivuotinen sopimus, mikä piti sisällään vuosittaisen rahasumman 10 000 euroa. Sen päälle Juvan Kunta rakennutti ja rahoitti Juva Campingille sähköliittymän, joka jyvitettiin kahden vuoden aikana. Sähköliittymä olikin tukitarpeellinen, sillä agrikaattien aika oli ohi, ja saikin olla. Nyt oli iso ongelma poistunut. Virta riittää kyllä jatkossa.

Ensimmäinen Juva Rokkaa järjestettiin kesäkuun 28- 29.6.2013. Perjantaina 28.6 väkeä valui alueelle kohtuullisesti, kaikkiaan 2200 kävijää. Illan aloitti mikkeliläinen Baltix. Toisena esiintynyt suloinen myrkynkeittäjä Mariska valloitti luonnonlapsi-meiningillään Juvan festariyleisön. Mariskalla oli mainio Pahat Sudet -yhtye ja Kukkurukuu raikui. Kolmantena lavalle kipusi suomirockin legendayhtye, Yö. Illan päätti Kaija Koo.

Lauantaina 29.6. sää oli puolipilvinen, joskin aurinko välillä pilkahti hetken. Juvalainen Awake! aloitti ja toisena soittaneen Lipsaset -yhtyeen keikan aikana tuli räväkkä vesikuuro, luokkaa erittäin kova. Vartin ajan satoi isoja pisaroita kaatamalla. Tuon jälkeen ei onneksi vettä tullut vaikkakin puolenyön aikaan Jukajärven toisella puolella oli todella tummia pilviä, salamoi ja ukkonen jyrisi. Se ei kuitenkaan noussut päälle. Selvittiin säikähdyksellä. Klamydia oli loistava ja seuraavana esiintynyt Popeda oli takuuvarma rokkikone ja bileet olivat pystyssä.

Viimeisenä esiintynyt Apulanta oli äärimmäisen suosittu yhtye. Sen suosio on pysynyt hurjana vaikka vuosikymmenet vierii. Loppuyön keikka oli yhteislaulua ja jengi sai kuulla Apulannan legendaarisimmat biisit. Lauantaina paikan päällä oli 2700 kävijää, joten yhteislukemaksi saatiin 4900.

Ensimmäinen Juva Rokkaa oli takanapäin. Paljon saatiin rohkaisevaa ja hyvää palautetta. Löydettiin myös korjattavaa, viilausta ja hienosäätöä. Oikealla tiellä kuitenkin oltiin. Juva oli taas Juva Rock City.

Toinen Juva Rokkaa pidettiin 4-5.7.2014 ja ensimmäisestä vuodesta oli otettu opiksi. Alueen logistiikka oli kohtuullinen ja esiintymisbudjettia kasvatettiin varovaisesti. Ohjelmistoon lyötiin lisää paukkuja ja toisessa Juva Rokkaa -festareilla esiintyivät: Haloo Helsinki!, Cheek, Jenni Vartiainen, Popeda, Neljä Ruusua, Kotiteollisuus, Viikate, Francine sekä paikalliset Luonteri Surf ja Dreamferno.

Oman sählinkinsä aiheutti, Haloo Helsingin siirtyminen lauantaista perjantaille, sillä lippuja oli ennätetty myydä paljon ennakkomyyntipisteissä. Kuitenkin asia saatiin lopulta järkeistymään. Tapahtumaviikolla satoi vettä ja molempina tapahtumapäivänä 1,5 tuntia ennen porttien aukaisua mutta itse tapahtuman aikana vesisateelta säästyttiin. Aurinko paistoi molempina päivinä ja Juva Rokkaa keräsikin 6300 kävijää.

Vuonna 2015 kolmannessa Juva Rokkaassa, 3-4.7.2015, esiintyjälista on kovin mitä koskaan, sillä perjantaina esiintyivät Juha Tapio, Haloo Helsinki!, Apulanta ja Popeda. Yleisöä saatiin huikeat 4300. Ensi alkuun oli ajateltu, että 4000 kävijää olisi yhdelle päivälle maksimi, mutta tuota rajaa nostettiin kolmella sadalla. Lauantaina esiintyivät Elastinen, Kaija Koo, Yö, Lauri Tähkä, Osmos Cosmos sekä pääesiintyjänä toiminut Sleepy Sleepers. Sää oli hyvin lämmin ja paikan päälle saatiin 3800 kävijää, joten uusi yleisöennätys parani reippaasti, 8100 kävijää. Uutuutena oli taaimmassa anniskeluteltassa ollut trubalava, joka saavutti suuren suosion. Päälavan roudaustaukojen aikana esiintyi perjantaina No-Signal ja lauantaina Kapa Montonen. Aiemmin perjantaina aamupäivästä startanneessa kolmannessa Metsä Rokkaassa oli yleisöä päivän mittaan 4200 kävijää, joten viikonloppu keräsi kaiken kaikkiaan huikeat 12 300 kävijää.

Neljäs Juva Rokkaa rokattiin 1-3.7.2016. Tällä kertaa oltiin kolmipäiväisenä, koska Osuuskauppa Suur-Savo järjesti 100 v -juhlapiknikin ja samalla järjestettiin ns. Juva Rokkaa -jatkot. Perjantaina 1.7.esiintyivät Robin, JVG, Neljä Ruusua sekä Eppu Normaali. Sää oli suotuisa ja kävijöitä saatiin perjantaina mukavat 4300. Lauantaina hyvä keli jatkui ja ensimmäisenä esiintynyt Antti Tuisku keräsi tontin täpötäyteen jo heti iltapäivästä. Toisena esiintyi SANNI ja kolmantena Klamydia. Loppuillan muut esiintyjät olivat Popeda, Chisu ja Kaija Koo. Lauantai oli huima päivä, sillä 4900 kävijää kruunasi upean päivän.

Sunnuntaina 3.7. pidettiin Osuuskauppa Suur-Savon 100 v -piknik ja Juva Rokkaa -jatkot, jossa esiintyivät Jari Sillanpää ja Neljänsuora. Keli ei ollut enää yhtä lämmin ja hieman ripotteli vettäkin. Ympäristökaupungeissa ja kunnissa oli samaan aikaan ukkosmyrskyä ja vettä oli tullut monissa paikoin paljon. Yleisöä saatiin siitä huolimatta 1600 kävijää. Kolmen päivän yleisömääräksi saatiin huikeat 10 800 kävijää, joka on Juva Rokkaa -festarien yleisöennätys.

Vuonna 2017 Juva Rokkaa täytti viisi vuotta. Perjantaina 30.6. esiintyvät Antti Tuisku, Apulanta, Mikael Gabriel ja Yö. Lauantaina, 1.7, lavan valtaavat Juha Tapio, Popeda, Kaija Koo, JVG, Teflon Brothers ja Jay Lewis Gang. Sunnuntaina, 2.7. esiintyvät Juva 575-piknikissä Lauri Tähkä ja Suvi Teräsniska.

Viimeinen Juva Rokkaa järjestettiin 2018. Perjantaina 29.6. lavalle kapusivat JVG, Evelina, Kaija Koo ja Juha Tapio. Lauantain 30.6. esiintyjälistaa tähdittivät Arttu Lindeman, Ellinoora, Jarkko Ahola, Ruoska, Klamydia, Popeda ja Trio Niskalaukaus. Festarille oli suunniteltu jatkoa, mutta etenkin perjantain ankarat sääolosuhteet veivät järjestäjiltä maton alta. Sade ja hyytävä tuuli hyydyttivät lipunmyyntiä siinä määrin, ettei ollut taloudellista pohjaa jatkaa tapahtuman järjestämistä.
– Juva Rokkaa oli hieno tapahtuma ja kuusi vuotta sitä teimme suurella sydämellä, tunteella ja järjellä. Nyt se on tullut tiensä päähän. Ei pidä surra, mitä ei enää ole vaan pitää iloita siitä mitä on ollut kuuden vuoden ajan, totesivat tapahtumasta vastanneet Jukka Petäjä ja Vesa Kontiainen.

Kesällä 2024 Juvalla järjestetään taas isommat festarit, tällä kertaa rahoituksen takaa paikallinen Metsänhoitoyhdistys Etelä-Savo. Lauantaina 7.7. Campingilla järjestettävä tapahtuma on jälleen nimeltään Metsä Rokkaa, ja päivällä osallistujat pääsevät musiikin lisäksi perehtymään metsätalouteen ja alan koulutusmahdollisuuksiin monelta kantilta. Päivätapahtuman pääesiintyjänä elämöi vuoden 2023 euroviisukakkonen Käärijä, ja pitkin päivää yleisöä viihdyttää Hovimuusikko Ilkka. Päivä on ilmainen ja ikärajaton. Illan pääsymaksulliseen esiintyjäkattaukseen kuuluvat Portion Boys, BESS, Osmo’s Cosmos ja Ruoska. Metsä rokkaa on harvoja kesäfestareita, joihin teinitkin pääsevät sisään, joten kävijävirtaa on odotettavissa.

Teksti: Vesa Kontiainen 2017, päivitti Piia Häkkinen 2024

Kunnanviraston ja Juvantien välisessä puistossa sijaitsee näyttävä monumentti: Panu Patomäen patsas ”Liikettä”. Teos paljastettiin syyskuussa 1987.  Uusi kunnanvirasto valmistui vuona 1980 ja patsaalla haluttiin juhlistaa tätä saavutusta.

Virastopuistossa on myös kivi, jossa on Pommituslentolaivue 42:n muistolaatta. Lentolaivue toimi talvisodassa Jukajärven jäältä pommittaen vihollisia Viipurinlahdella ja Kannaksella. Laatta paljastettiin Juvan 550-juhlavuonna 1992 Suur-Savon XXVII maanpuolustusjuhlan yhteydessä. Hankkeen toteuttivat lentolaivue ja 42:n veteraanit.

Kirkkopuisto

Kirkkopuistossa on useita muistomerkkejä. Kirkon seinässä (pääoven vieressä) on kuvanveistäjä Taru Mäntysen suunnittelema Juvan seurakunnan perustamisen muistoreliefi. Se paljastettiin Juvan 550-juhlavuotispäivänä 19.1.1992.

Juvalle muutti paljon karjalaisia sotien jälkeen. Lähellä kirkon pääovea on Karjalaan jääneiden vainajien muistokivi, joka syntyi Juvan Karjalaisten aloitteesta. 1963 paljastetun punagraniittikiven suunnitteli Kirsti Liimatainen.

Tästä kivestä vasemmalla on C.A. Gottlundin (1796-1875) muistokivi, joka on kivenhakkaaja Jussi Metsälän ja kuvanveistäjä Nina Sailon työtä. Gottlundin reliefin lisäksi kivessä on teksti ”Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten apostoli” ja ”Kiitollisilta metsäsuomalaisten jälkeläisiltä Vermlannista ja Norjan Solöristä 1963”. Kiven taakse viiteen metallilaattaan on kaiverrettu 237 sukunimeä, jotka kertovat 1500-1600-luvuilla Pohjanlahden yli muuttaneista suomalaisista. Muuttajista suurin osa tuli Savosta.

Sankarihauta-alueen suunnittelu aloitettiin heti talvisodan jälkeen. Yleissuunnitelman teki Ilmari Wirkkala. Kaariportin lumipukuisia vartiomiehiä esittävät veistokset ovat kuvanveistäjä Tapio Wirkkalan käsialaa. Alue valmistui Sankariristeineen vuonna 1955.

Veteraanipuisto

Kirkkopuistossa on punagraniittinen, yli neljä metriä korkea Jalkaväkirykmentti 49:n eli JR 49:n muistokivi. Kiveen on hakattu Yrjö Jylhän runosta säkeet ”Mitä vannoitte – sen piditte yli päänne kun löi tulimyrsky”. Juvalaisista koostuneen jalkaväkirykmentin muistokivi on Lauri Jantusen suunnittelema. Sen paljastustilaisuus oli vuonna 1979.

JR49:n muistokiven läheisyydessä on Jaakko ja Maria Kontion lahjoittama kenttähaupitsi 155 H Saint Chamond nro 269/263. Jatkosodan tulenjohtajana palvellut veteraani Jaakko Kontio kertoi haluavansa kunnioittaa lahjoituksella myös Kontio-suvun juuria Juvalla. Muistomerkin pystytyksestä huolehtivat Juvan Reserviupseerikerho ry ja Juvan Reservinaliupseerit ry. Tykin paljastus tapahtui 18.10.2009.

Puistola

Urheilevan Juvan kirkkain tähti on ollut Kalevi Hämäläinen (1932-2005) hiihtäjä, jonka urheilu-uraan sopi loistavien menestymisien lisäksi koko joukko mielen murtavia pettymyksiä. Muistomerkki julkistettiin 2010 Juvan kunnan toimesta.

Entisen pappilan puisto

Gottlundin tuvan eteen (Lukkarintie 1), entisen pappilan puistoon, on Kalevalan juhlavuonna 1985 pystytetty muistokivi C.A. Gottlundin kunniaksi ja juvalaisten runonlaulajien muistoksi. Harmaaseen luonnonkiveen kiinnitetty reliefi on lehtori Esko Niirasen käsialaa. Muistomerkin pystytti Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys.

Vapauspuisto

Partalanpellon alueella Vapauspuistossa (Villentien ja Partalantien kulmauksessa) sijaitsee Suomen itsenäisyyden 50-juhlavuoden kunniaksi vuonna 1968 pystytetty myllynkivi. Muistomerkin pystyttivät Juvan maatalouskerhon nuoret.

Stedingkin vallit ja Kustaa III:n sodat

Stedingkin vallit sijaitsevat n. 2 km Sulkavalle päin (viitta tien vieressä). Vallit olivat osa Savon prikaatin komentajan, eversti Curt von Stedingkin (1746-1837) Kustaa III:n sodan aikana vuonna 1789 Juvan kirkonkylän suojaksi teettämiä varustuksia. Harjulla vallien vieressä sijaitsee Stedingkin muistokivi. Kiven päällä ollut kanuunankuula on kadonnut. Muistokiven pystytti Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys vuonna 1962.

Samaan Kustaa III:n sotaan liittyy muistolaatta Pekurilan kylän Koskenmäen tilalla. Sotaan liittyvä Pekurilanjoen taistelu käytiin 21.6.1789 eversti von Stedingkin johdolla. Muistomerkin laatan suunnitteli Taisto Karvinen ja se paljastettiin 1992. Hankkeen toteutti Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys.

Koikkala

Nuijasota 1590-luvun lopussa ulottui myös Juvalle. Koikkalassa nuijamiehet ja huovit ottivat yhteen 20.1.1597. Nuijamiesten muistokivi on Koikkalan koulun vieressä (Koikkalantie 1445). Teksti symboleineen on Kerttu Kaasisen suunnittelema. Juvan Kiviveistämö kaiversi sen luonnonkiveen. Muistokivi pystytettiin vuonna 1970 ja taustavoimana hankkeessa oli Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys.

Tämän kiven yhteyteen liitettiin Koikkalan viljamakasiinin muistolaatta vuonna 1992. Laatta on Taisto Karvisen käsialaa ja toteuttajina olivat Koikkalan kylätoimikunta ja Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys. Koikkalan lainajyvästö perustettiin perustettiin vuonna 1885 ja se toimi 1930-luvulle saakka. Makasiinin kivijalka on yhä paikoillaan.

Remojärvi

Toinen nuijasodan yhteenotto oli 21.1.1597 Remojärvellä. Silloin huovit piirittivät, murhasivat ja polttivat 60 juvalaista nuijamiestä Lauri Pietarinpojan taloon. Tästä kertova muistomerkki paljastettiin Tuhkalan kylässä Halolan tienhaarassa vuonna 1992. Laatan suunnitteli Taisto Karvinen ja hankkeen takana oli jälleen Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys.

Muistomerkeistä on kirjoittanut Juvan kunnan kulttuuriohjaaja Laura Partamies kulttuuriemerita Leena Orron ja Juvan reserviupseerit ry:n Esko Vuokon muistiinpanojen pohjalta sekä teoksesta Juvemmalle (1992, Juvan seurakunta).

Pattoin tilasta tekee tutustumiskohteena erityisen se, että rakennuksineen ja irtaimistoineen se on ehdottoman aito ja autenttinen. Tilan rakennuskanta on pääosin 1800–1900-lukujen vaihteesta. Tilalla ei ole sähköjä, eikä sinne ole tuotu mitään, mikä ei ole sinne ja sen asukkaille alun perin kuulunut. Nämä kaikki tuovat oman lisänsä paikan menneisyyttä huokuvaan tunnelmaan.

Pattoin viimeinen omistaja kuoli ilman perillisä vuonna 2003, minkä seurauksena tämä noin 75 hehtaarin tila siirtyi valtion omistukseen. Juvan kunta puolestaan sai tilan valtionkonttorilta vuoden 2005 alussa. Tässä yhteydessä kunnalle luovutettiin rakennukset ja noin 26 hehtaaria maata peltoineen ja metsineen. Valtion omistukseen jäi noin 30 hehtaarin suuruinen luonnonsuojelualue. Kunta sai haltuunsa myös tilan maihin kuuluneen erillisen 16,5 hehtaarin viljelyspalstan, mutta se myytiin eteenpäin.

Alusta alkaen oli selvää, että tila tullaan kunnostamaan yleisölle avoimeksi vierailukohteeksi. Osa tilan rakennuksista oli luovutushetkellä varsin heikossa kunnossa, muun muassa osa katoista oli vuotanut ja joitakin rakennuksia oli joko lahonnut tai purettu. Ensimmäisten vuosien työnä olikin laittaa pihapiiri rakennuksineen kuntoon ja vihdoin vuonna 2009 tila avattiin yleisölle.

Rakennukset ovat Pattoilla ryhmittyneet kahden toiminnallisen pihan, mies- ja karjapihan ympärille. Miespihalla ovat päärakennus ja sitä viistosti vastapäätä L-kirjaimen muotoon rakennetut aittarivit. Päärakennuksen kanssa kulmittain on karjapiha, jota rajaavat luhtitalli ja kivinavetta. Pihojen välissä, niitä erottavan aidan suuntaisesti on liiterirakennus, josta ei nurkkakiviä ja huussia lukuun ottamatta ollut juuri muuta jäljellä vuonna 2005. Tämä rakennus on rakennettu uudelleen valokuvien perusteella, kuten myös osittain romahtanut paja hieman pihapiirin ulkopuolella. Pihojen ulkopuolelle jää sauna, puimalato ja varastorakennus entisen riihen takana. Riihestä on jäljellä mustuneita kiviä muistona kiukaasta, eikä sitä rakennettu uudelleen.

Tilalle tuleva saapuu ensiksi aukiolle, joka asukkaat nimittivät ahoksi. Aholla laidunsivat ennen lampaat, siellä tehtiin polttopuut ja hakattiin havut. Ahon toiseen reunaan jäivät riihi ja sauna, viisaasti palovaaran vuoksi pihapiiristä erilleen rakennettuina. Tilalle antavat sen luonteenomaisen ilmeen kivijalusta-aidat, jotka veräjineen kiertävät peltolohkoja kaikkiaan reilun 1,5 kilometrin pituudelta. Myös aidat kunnostettiin ja puuosat rakennettiin uudelleen kunnostustöiden yhteydessä.

Tilan vanhakantaisen ilmeen säilyminen johtui paljolti sen viimeisten asukkaiden ratkaisuista. Tilan omistajina on ollut kaikkiaan neljä sukupolvea Nikulaisia, joista kolmen ensimmäisen isännän aikana maatalouden kehitystä seurattiin samassa tahdissa kuin muillakin lähialueen tiloilla. Neljäs sukupolvi, neljä sisarusta sen sijaan jättäytyivät muualla etenevän kehityksen ulkopuolelle ja jatkoivat tilan pitoa samaan tapaan, kuin oli tehty heidän isänsä Ville Nikulaisen aikaan.

Sisarukset olivat ikäjärjestyksessä August (1904 –1986), Kalle (1907–1978), Aaro (1911–1994) ja Anna Regina (1913–2003). Ainoastaan Aaro asui tilan ulkopuolella Mikkelissä, muut kolme Pattoilla. Jokainen heistä omisti tilasta yhtä suuren osan, ja he myös jakoivat kulut ja tekivät päätökset yhdessä. Tämä oli ehkä yksi syy siihen, että sähkötkin jäivät ottamatta, sillä he eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta. He kaikki olivat myös lapsettomia, ainoastaan Aarolla oli elämänkumppani. Perillisten puuttuminen saattoi myös vaikuttaa siihen, ettei tilan eteenpäin vieminen tuntunut tarkoituksenmukaiselta. He jäivät niin sanotusti elämään vanhoilleen. Sähköttömyys ja sen myötä kylmälaitteiden puuttuminen säilytti ruokakulttuurin vanhakantaisena ja teki maidon jäähdyttämisestä vaivalloista. Myös tietty omavaraisuus oli leimallista loppuun saakka. Tilalla oli lampaita ja hevonen vielä 1980-luvun puolivälissä, mutta Augustin, ”Kustin” poismenon jälkeen Anna Reginan oli pakko luopua niistä. Anna Regina muutti kirkonkylään ja kävi Pattoilla kesäaikaan niin kauan, kuin terveys antoi myöden.

Pattoi kuuluu perinnemaisemineen maakunnallisesti arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin. Juvan kunnan saadessa Pattoin hallintaansa pellot olivat olleet parikymmentä vuotta viljelemättä ja kasvustot päässeet villiintymään. Vuodesta 2010 saakka tilan peltoalueiden eli reilun yhdeksän hehtaarin hoidosta on vastannut alueellinen lammaskerho eli Suur-Savon lampurit. Vuodesta 2013 saakka peltolohkoilla on ollut voimassa ELY-keskuksen kanssa tehty maatalousluonnon monimuotoisuuden ja maiseman hoitosopimus. Kesäkaudella jäsenlampuri vastaa katraineen alueen laiduntamisesta ja raivauksesta. Kasvustot ovat pysyneet kurissa ja tulokset ovat alkaneet näkyä. Pattoi valittiin vuonna 2019 Vuoden perinnemaisemaksi Maatiainen ry:n toimesta.

Lähteet

Vertainen, Kirsi; Suokas, Brita: Pattoin perintötalo. Juvan Kotiseutu- ja museoyhdistys. 2010.

Lisätietoja Pattoin vaiheista

Vertainen, Kirsi: ”Kyllä sähköt hyvät on mutta ei myö tarvita” : neljännen sukupolven selviytymisen strategiat eteläsavolaisella talonpoikaistilalla. Turku, Turun Yliopisto. 2008.

Neuvojat vaihtuivat tiheään tahtiin, kunnes Marjo Kaartinen aloitti työt Juvan käsityöneuvonta-asemalla Tiirikaisen talossa kesäkuun alussa 1989 ja jäi pitkäksi aikaa. Silloin toiminta keskittyi melkein kokonaan kudonnan neuvontaan. Kangaspuita oli enimmillään viidettoista. Muun muassa kansalaisopiston kansallispukupiiriläiset kutoivat kansallispukukankaansa Tiirikaisen talossa. Satunnaisesti tarjottiin lyhytkursseja ja ompeluneuvontaa, kankaitakin oli myynnissä. Järjestettiin näyttelyitä ja pajatapahtumia kuten kankaanpainantaa.

1990-luvun alkupuoliskolla valtakunnallinen käsi- ja taideteollisuusjärjestö käynnisti myymäläprojektin, johon Juva valittiin yhtenä kolmesta Mikkelin yhdistyksen toimipaikasta. Muut olivat Puumala ja Kerimäki. Asemille tehtiin myymälätilat ja aloitettiin käsi- ja taideteollisuustuotteiden myynti. Yhdistyksen tuotesuunnitteluvastaava Leena Matomäki suunnitteli Juvalle pellavaisen Tuukki-liinasarjan. Liinoja kutoivat juvalaiset Raili Avelin ja Irja Kuosmanen. Tekstiilitaiteilija Jukka Vesterinen suunnitteli Juvalle Katras-neulesarjan suomenlampaan villasta. Koneneuleita valmisti kangasniemeläinen Minna Lahikainen.

Järjestön valtakunnallinen nimiuudistus 1990-luvulla muutti käsityöneuvonta-asemat käsityökeskuksiksi. Myymälätoiminnan myötä haettiin parempaa toimipaikkaa näkyvyyden takaamiseksi. Muutto Hilduriin toteutui 1997, kun kansalaisopiston tekstiilitöille saneerattiin tilat Tirrolan mäeltä. Uusi myymälä avattiin juhannuksen jälkeen. Hildurin talo kiinnosti yleisöä. Monet kertoivat käynneistään lääkäri Nuutisen vastaanotolla, hammaslääkärissä, kansalaisopiston kursseilla, tai muistelivat työpaikkaansa kyseisessä talossa. Joku oli asunutkin ullakolla olevassa huoneessa kouluaikanaan. Yöjuoksutkin käsiteltiin.

Hildurissa ryhdyttiin myymälän ohella pitämään kesäkahvilaa. Myytiin myös Kyytselän jäätelöä. Kursseja ryhdyttiin pitämään viikoittain talvikaudella. Kesällä pidettiin Koululaisten Taitoviikkoa.
Kädentaidoista sivutuloja maaseudulle –projekti toteutettiin 1997-1999. Turpeet tuotteeksi -projekti 1998-2000 tutustutti osallistujat turvekuituun ja siitä haettiin tuoteideoita käsityöläisille. Kaikista Mikkelin käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen käsityökeskuksista tuli myös Taito Shoppeja eli liityttiin valtakunnalliseen myymäläketjuun.

Hilduri matkailukohteeksi –projekti oli vuorossa 2006-2007, jonka aikana toteutuivat Ratia-matot ja Hildurin ullakon remontti näyttelytilaksi. Mattoja kutoivat juvalaiset Aune Vilve ja Silja Pajunen. Taito Shop järjesti kesänäyttelyitä Vinttigalleriassa vuosina 2007-2012. Hildurin uusi elämä –projektissa 2011-2012 syntyi Hildurin historia Kirsi Vertaisen kirjoittamana.

Juvan käsityökeskus ja Taito Shop lakkautettiin 31.1.2013 ja pitkäaikainen työntekijä Marjo Kaartinen siirtyi Taito Itä-Suomen Mikkelin käsityökeskukseen. Hilduriin jäi omatoimikutojien käyttöön neljät kangaspuut, joiden loimista Kaartinen vastasi edelleen ja organisoi Hildurin Vinttigallerian kesätoimintaa. Häneltä voi myös kysyä neuvoja Juvan kansallispuvun kankaiden kudontaan.

Sittemmin Juvan käsityöläiset -yhdistys on järjestänyt Hildurissa kesänäyttelyitä ja talvitoimintaakin aktiivisesti. Juvalaiset osaavat odottaa mm. vuotuisia käsityöläisten joulumyyjäisiä, jotka parhaimmillaan jatkuvat koko joulunalusajan. Kangaspuita ei Hildurissa juuri nyt ole, kutojien on käännyttävä kansalaisopiston puoleen. Käsityöläisten tekemiä tuotteita on ollut myynnissä, avoimia käsityö-laneja on järjestetty ja vintillä on ollut käsityönäyttelyitä eri teemoilla.

Juvan risti -koru on innoittanut suunnittelemaan samalla teemalla neulemalliston, joka julkistettiin kesällä 2022 . Mallistoon kuuluu kaarrokevillapaita, villasukat, pipo, pääpanta, lapaset ja säärystimet. Käsityöläisiltä voi ostaa sekä valmiita neuleita että ohjeita niiden tekemiseen. Ristikuvion suunnittelusta ja ohjevihkon valmistamisesta vastasi käsityöläisten pj. Mirja Lantiainen ja pienempien kuvioiden suunnittelusta Mirja Sepponen Mikkelistä. Anne Holm oli mukana laskemassa silmukkamääriä eri kokoihin. Hän valmisti myös mallipaidat. Sen jälkeen Anne onkin tehnyt kymmenittäin Juvan risti -paitoja, -sukkia ja -lapasia.

Juvan käsityöläisten aktiivi Kaija Huhtinen palkittiin Juvan kulttuuripalkinnolla 2018 niin tekstiilitaiteesta kuin Hildurin ja keskustan elävöittämiseksi tekemästään työstä. Juvan käsityöläisille kulttuuripalkinto myönnettiin vielä uudelleen vuodesta 2023, jolloin kirkonkylällä tyhjilleen jäänyt Kukkokoulu herätettiin uudelleen eloon kesän ajaksi valtakunnallisen Tilkkubiennaalin näyttelytilaksi. Monipuolinen ja korkeatasoinen tilkkukäsityönäyttely keräsi suuren joukon kävijöitä eri puolelta Suomea. Tilkkuteemaisia näyttelyitä käsityöläiset kokosi biennaalin rinnalle samana kesänä myös Hilduriin ja Juvan kirjastoon.

Teksti: Marjo Kaartinen (2017) ja Piia Häkkinen (2024)

Tutkimuksien perusteella on päätelty, että Juvan muinaiset Pyhän Ristin kirkot ovat sijainneet vanhan kalmiston alueella jo katolisella keskiajalla 1400-luvulla. Varsinaista dokumentoitua tietoa kirkoista on vasta 1600-luvulta: ainakin 1666-1676 rakennettiin puukirkkoa. On syytä myös olettaa, että kellotapuli edes jossain muodossa sai paikkansa kirkkopihassa viimeistään 1700-luvulla.

Pyhäkkö tuhoutui ennen pitkää myrskyssä 1727. Sen tilalle valmistui uusi 1729, josta ovat muistona vielä tallella olevat peruskivet ja sisältä kalkittu sakastin viinikellari, joka avattiin viimeksi tutkimuksia varten syyskuussa 1986. Kirkkorakennus purettiin ja lahjoitettiin Anttolan kappeliseurakunnalle 1870.

Kristillistämispaineen myötä vainajien polttohautaus alkoi väistyä maahautaamisen tieltä Suomessa 1000-luvun alkupuolella ensin länsirannikolla ja ajan mittaan myös Juvalla. Täällä arkut vainajineen haudattiin maan poveen melko matalaan. Siitä todistavat kaivaukset kalmistossa.

Kirkon alle hautaaminen eritoten talvella oli Juvallakin sallittua ainakin vuoteen 1779, jolloin se kiellettiin Ruotsin vallan aikana valtiopäivien päätöksellä. Vuonna 1822 kielto vahvistettiin vielä keisarillisella asetuksella. Esimerkkinä voidaan mainita, että 1719 Juvalla kuoli 139 seurakuntalaista, joista ainoastaan kolme haudattiin kirkon alle.

Vanha kalmisto on ajattomassa yksinäisyydessään ikään kuin ulkoilmamuseo. Georg Erik Grotenfelt (1801-1896) oivalsi vanhan hautuumaan historiallisen merkityksen ja puhui sen säilyttämisen puolesta kirkonkokouksessa 1860.

Nykyisistä hautamerkeistä voidaan lukea kuutisenkymmentä vainajan nimeä. Juvan jyry- eli myryjoulun nimellä tunnetusta tapauksesta vuodelta 1829 ei ole minkäänlaista muistopaikkaa tai –kiveä kirkkotarhassa. Silloin joulukirkossa koettiin murhenäytelmä, kun seurakuntalaiset luulivat tulen ryöstäytyneen valloilleen ja paniikinomaisessa paossa talloivat jaloissaan kuoliaaksi 15 neitoa ja tyttöä, ikävuosiltaan 12-23.

Viiden papin haudalla on jyhkeä muistokivi. Muun muassa kappalainen ja runoilija Abraham Poppius (1793-1866) sai sellaisen Savokarjalaisen osakunnan toimesta 1902. Aidan katveessa seisoo vähän ennen kuolemaansa Porvoon piispaksi valitun Johan Viktor Johnssonin (1832-1884) yksinäinen hautakivi.

Vapaussodassa kaatuneitten veljeshaudalla kohoaa graniittinen paasi. Grotenfeltien sukuhaudalla on yhdeksän kiveä, joihin on merkitty yhdentoista aatelisen nimet vuodesta 1812. Martti Talvelan (1935-1989) viimeiselle leposijalle on pystytetty Koikkalan lehtikuusesta tehty risti, joka on anttolalaisen Armas Pulkkisen käsialaa.

Teksti: Reino Siltala

Kuninkaankartanot

Jo keskiaikaisten linnojen yhteydessä oli ollut latokartanoita tuottamassa muonavaroja armeijalle, mutta armeijan huollon ja elintarviketuotannon riittämättömyys tuli esiin vuonna 1555 alkaneessa Venäjää vastaan käydyssä sodassa. Ratkaisuna tähän ongelmaan Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa näki kruunun oman elintarvike- ja rehuntuotannon kartanoverkoston avulla. Kuninkaankartanojärjestelmässä yhdistyivätkin useat Kustaa Vaasan uudistukset eli voutikuntahallinto, veronkeruun tehostaminen ja armeijan elintarvikehuolto lempiharrastuksen eli maatalouden kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi. Kartanot olivat siis paikallishallinnon keskuksia ja vouti niiden johdossa vastasi paitsi maatalouden kehittämisestä ja voutikuntansa hallinnosta, myös veron keruusta alueellaan. Armeijan muonavarojen tuottamisen lisäksi kartanot toimivat myös niin sanottuina linnaleireinä eli sotilaiden majoituksesta ja huollosta vastaavina aluekeskuksina, mikä näkyi etenkin itäisen maanosan kartanoissa huovien runsaina lukumäärinä. Kartanot siis palvelivat kruunua monella tapaa. Kuningas Kustaa Vaasa vietti lähes vuoden Suomessa Venäjän sodan (1555 – 1557) aikaan, mutta ei itse vieraillut fyysisesti Savon kartanoissa. Hän seurasi kartanoidensa toimintaa suurella mielenkiinnolla kartanoiden johdossa olleiden voutien välityksellä ja kartanoiden vuotuisen tulon ja karjanjalostuksen seuraaminen oli hänen suurimpia ilojaan. Kuninkaan kirjeet voudeille ja virkamiehille sisälsivät yhtä paljon ohjeita niin valtakunnan kuin tilojenkin hoitamiseksi.
Kuninkaankartanojärjestelmä toteutettiin koko valtakunnan alueella, mutta pisimmälle se vietiin Suomessa, josta se myös aloitettiin. Suomessa oli yhteensä 44 kartanoa (Vilkuna 2003, 249), joista kuusi Savossa. Toisin sanoen jokainen Savon kuudesta hallintopitäjästä sai oman kartanonsa eli Savossa järjestelmä toteutui parhaiten. Savon kuninkaankartanot olivat Pellosniemen Kiiala Ristiinassa, Vesulahden Sairila Mikkelissä, Partala Juvalla, Rantasalmi Rantasalmella, Säämingin Putkilahti niin ikään Rantasalmella ja Tavinsalmi Maaningalla.
Myös kartanojärjestelmän loppu oli sidoksissa kuningas Kustaa Vaasaan, sillä hänen kuolemansa oli myös hänen luomansa kuninkaankartanojärjestelmän loppu. Kustaa Vaasan pojat Erik XIV ja Juhana III eivät olleet kiinnostuneita kehittämään kartanoita eteenpäin ja järjestelmä todettiin kalliiksi, tehottomaksi ja tappiolliseksi. Erikin astuttua valtaan isänsä jälkeen Savossa lakkautettiin Kiiala, Partala ja Tavinsalmi. Juva yhdistettiin suuremmaksi voutikunnaksi yhdessä Säämingin kanssa ja näiden keskuspaikaksi tuli Putkilahti.

Partalan kuninkaankartanon talous, maanviljely ja karjanhoito

Kartanot perustettiin liikenteen kannalta keskeisille paikoille valtakunnan valtateiden läheisyyteen. Näin myös Juvan Partala Suuren Savontien varrelle Männynmäelle. Suuri Savontie yhdisti aikansa hallinnolliset keskukset Hämeenlinnan ja Olavinlinnan toisiinsa. Kuninkaan toiveiden mukaan perustettavassa kartanossa tuli olla niittyjä ja peltoa omasta takaa eli usein ne olivat viljelyn kannalta pitäjän parhailla paikoilla. Kartanoon tuli kuulua myös metsää ja kalavesiä, mylly ja saha. Talouden perustana kotieläimiä oli kaikkia lajeja: hevosia, nautoja, lampaita, vuohia, sikoja ja kanoja, ruotsalaisissa kartanoissa myös mehiläisiä.
Kuninkaankartanoiden talous perustui Kustaa Vaasan laatimiin ohjeisiin ja määräyksiin eli ordinantioihin. Niissä määriteltiin tietyt tuotantotavoitteet ja myös, paljonko tuotteita sai kartanossa vuosittain kuluttaa. Koska ruokailu – niin ihmisten kuin eläintenkin – oli kartanoiden suurimpia menoeriä, ordinantiat kertoivat, paljonko henkeä kohden sai käyttää elintarvikkeita tai syöttää karjalle rehua. Nämä määräykset koskivat kaikkia kartanoita Ruotsin valtakunnassa ja voudin tehtävä oli pitää huolta siitä, että tuotanto ja kulutus vastasivat mahdollisimman tarkoin toisiaan. Vouti myös kirjasi ylös kaiken, mitä kartanossa tuotetiin jokaista viljakappaa tai sylttynelikkoa myöten. Vuosittain, yleensä Mikkelin päivän aikaan pidetty inventaari oli tapahtuma, jossa kaikki kartanon aitoissa ja varastoissa ollut taloustavara, elintarvikkeet ja kotieläimet laskettiin ja kirjattiin ylös.
Kartanoiden hevoskasvatus tuotti kuormajuhtia ja ratsuhevosia armeijalle. Erikoisuutena olivat friisiläiset ratsuhevoset, jotka jaksoivat kantaa myös raskaasti varustellun sotamiehen. Hevossiittolaorganisaatio ulottui kaikkiin tärkeimpiin kartanoihin Korsholman ja Olavinlinnan välillä, mutta friisiläisiä ratsuhevosia ei Partalassa ollut, vaikka läheisessä Sairilan kartanossa olikin. Myös lampaiden kasvatus ja jalostus olivat Kustaa Vaasan sydäntä lähellä ja kartanoissa ponnisteltiin villan tuotannon kohottamiseksi kuninkaan toiveiden mukaan. Kuningas myös tuotti valtakuntaan runsaasti englantilaisia jalostuseläimiä, joiden villantuotantokyky oli merkittävästi kotimaisia lajikumppaneita suurempi. Suurin osa englantilaisista lampaista oli sijoitettu kuninkaankartanoihin Ruotsin puolelle. Suomessa niitä oli muutamia yksilöitä kartanoa kohden ja linnoissa hieman enemmän, kuten Olavinlinnassa joitakin kymmeniä. Sieltä tuotiinkin kaksi englantilaista pässiä Partalaan kuninkaankartanoa perustettaessa. Villa oli tärkeä tekstiilien raaka-aine, josta kehrättiin lankaa ja kudottiin erilaisia vaate- ja liinavaatekankaita kartanon kutomossa eli fatabuurissa. Lampaista saatiin villan ja lihan lisäksi myös taljoja, jotka muokattiin ja ommeltiin turkiksiksi ja vällyiksi. Nautakarja oli sekä lihan-, että maidontuotantoa varten. Läntisen Suomen peltoviljelyalueella nautoja oli myös lannantuotantoa varten, mutta tässä savolaistalon luonne poikkesi länsisuomalaisesta, sillä viljaa viljeltiin Savossa pääsääntöisesti kaskissa, joita ei tarvinnut lannoittaa. Myös peltoviljelyalueelle tunnusomaiset vetohärät loistivat Partalassa poissaolollaan, vaikka Sairilan kartanon inventaariluettelossa härän kenkä onkin mainittu. Kesäkaudella lehmät lypsivät reilun pari litraa maitoa päivässä. Maito kirnuttiin voiksi, mikä vahvasti suolattuna säilyi hyvin. Kesäkauden karja kulki vapaana metsissä etsimässä ruokansa. Talvella lehmät olivat ummessa huonon rehustuksen vuoksi.

Kartanon pellot Etelä- ja Pohjoispelto olivat todennäköisesti kaksivuoroviljelyssä eli puolet peltopinta-alasta oli levossa ja puolet viljelyksessä – tämä oli yleinen tapa Ruotsin valtakunnassa 1500-luvulla – ja pelloilla suoritettiin myös maanparannustöitä, kuten ojitusta ja lannoitusta. Partalassa oli kaskia moninkertaisesti peltopinta-alaan nähden, kuten muissakin savolaistaloissa. Partalan kaskiraivioita olivat muun muassa Haapahuhta, Laulokangas, Lukonkangas ja Kantomaa. Viljelyksessä oli ruista, kauraa, ohraa, hiukan vehnää ja myös papuja, herneitä, kaalia ja nauriita. Viljoja kylvettiin sekä peltoon että kaskiin, papuja ja kaaleja viljeltiin pellossa ja naurista pelkästään kaskissa. Oluen maustamisessa käytettyä humalaa viljeltiin humalatarhassa. Heinät karjan talviruokintaa varten tehtiin niityiltä, joita olivat Putkilahti, Menduinniitty eli Mäntysen niitty, Haapahuhta, Vehmasniitty, Joroisten niitty, Reimenniitty, Angerpuron niitty, Kartanon niitty ja Papinjoen niitty. Puolen peninkulman päässä Partalasta Riivarvuon joessa oli mylly, jossa jauhettiin kartanon viljaa keväin syksyin omaan käyttöön jalkamyllyllä.
Tärkeä osa kartanon ruokataloutta oli kala, sillä kalaa käytettiin aterian särpimenä Savossa 1500-luvulla edelleen runsaasti ja kalastuksella oli tärkeä rooli savolaistalojen vuotuiskierrossa. Kuivattu ja suolattu hauki oli myös yksi tärkeimmistä kruunun vientituotteista. Kartanon väki kävi kalassa läheisellä Juka- ja Salajärvellä, joiden välisellä harjanteella kartano sijaitsi. Kartanolla oli lisäksi kalavesiä Pohjois-Savossa Rasvangin järvessä ja Nilsiän Vuotjärvessä. Kartanon kalastaja osallistui syksyisin siian kutupyyntiin ja särjen ja ahvenen nuottapyyntiin Rasvangin kalastamossa. Keväisin hän kalasti Vuotjärvellä verkoilla ja puolinuotalla haukea, ahventa ja särkeä. Kalat tuotiin kartanolle suolattuna ja kuivattuna.

Partalan kuninkaankartanon väki ja ruokatalous

Kartanon työväen voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, joista toinen vastasi työnjohdosta ja kirjanpidosta ja toinen, palvelusväki kartanon arkisten askareiden suorittamisesta. Tämä kahtiajako näkyi selkeimmin ruokailussa. Ruoka oli osa kartanolla työskentelevien ihmisten palkkaa ja se oli sitä parempaa ja monipuolisemmista raaka-aineista tehty, mitä korkeammassa asemassa työntekijä oli. Parempi väki söi omassa voudin pöydässään aterioita, joiden valmistukseen oli käytetty ryynejä, maltaita, naudan kieliä, juustoja, lohta, munia ja etikkaa, suomalaista haukea ja suolasilakkaa eli elintarvikkeita, mitkä puuttuivat palvelusväen pöydästä. Tarjolla oli jopa vehnäkakkuja ja aterioita syötiin kynttilän valossa. Voudin pöydän väkeä olivat työnjohtajana toimivan voudin lisäksi kirjuri, kellaripalvelija, fatabuuriemäntä (naisten tuvan/kutomon emäntä) vaimo Lucia – pöydän ainoa nainen – ja linnaleiriä pitävät sotilaat (nihdit, huovit ja ratsuväen soinit). Koska kartanot palvelivat myös kruunun virkamiehiä majatalojen tapaan tarjoten heille ja heidän hevosilleen majoitusta ja kestitystä ja Partala sijaitsi yhden valtakunnan päätien varrella, siellä vieraili runsaasti kruunun miehiä ja muita matkamiehiä. Oli oriinratsastajaa, pyssymiehiä matkalla Lappeelle tai Viipuriin, Rääveliin matkaavia miehiä, teinejä teininkierrollaan tai Olavinlinnan käskynhaltija Gustaf Fincke yöpymässä Partalassa ohikulkumatkalla. Nämä kartanossa vierailevat miehet nostivat voudinpöydän ruokailijoiden lukumäärän helposti viikoittain yli kolmenkymmenen.

Palvelusväki eli rengit, kalastaja, työhevosten hoitaja, leipojat, kutojat ja erilaiset piiat, kuten tupa-, mallas-, karja-, lammas- ja sikapiika ruokailivat omassa pöydässään. Heidän ateriansa koostuivat kaura- ja ohrajauhoista, herneistä ja pavuista, siankinkusta, läskistä, verimakkaroista, syltystä, ihrasta ja jäniksistä, nauriista, kuivatusta ahvenesta ja särjestä. Raaka-aineiden hierarkia koski myös oluen ja leivän valmistusta, sillä herrain- ja voudinolut valmistettiin runsaammista maltaista ja humalista ja voudinpöydässä tarjottu leipä leivottiin parhaista seulotuista jauhoista, kun taas palvelusväen oli tyytyminen niukemmin maltailla maustettuun olueen ja seulomattomista jauhoista tehtyyn leipään. Palvelusväen pöydässä oli viikoittain syömässä 14–23 henkeä ja lisäksi toistakymmentä sotilaiden hevosista huolehtivaa tallirenkiä. Kun tähän lisätään voudinpöydässä ruokailleet, kartanolla on päivittäin ruokittu hyvinkin 50–60 ruokailijaa.
Kartanolla työskenteli myös käsityöläisiä ja ammattimiehiä, kuten seppä ja suurtari ja lisäksi lähialueen talonpojat tekivät kartanossa sesonkiluontoisia töitä. Näitä olivat kasken raivaaminen, heinän korjuu, kylvöt ja kynnöt, viljan leikkuu ja puinti, lannan ajo, ojitus, niityn raivaus ja aidaspuiden, veneiden, katiskojen ja mertojen teko. Talonpojat tekivät näitä askareita päivätöinä, eikä heitä laskettu kartanon muonavahvuuteen.

Veroparselit ja niiden kuljettaminen

Myös neljästi vuodessa järjestettävät käräjät toivat runsaasti väkeä kartanon tiluksille. Kesä- ja talvikäräjille toimitettiin myös veroparselit eli luonnontuotteina maksettavat verot. Talvella pihaan ajettiin esimerkiksi polttopuuta, maltaita, viljaa, suolattua lihaa ja kynttilöitä ja kesällä veroeläimiä, voita, kuivattua ja suolattua kalaa, humalaa, tervaa ja hamppua. (Seppälä 2009: 208). Veroparseleilla ruokittiin joukkoja, mutta ne olivat myös osa kruunun taloutta ja ulkomaankauppaa. Niitä ja kartanoissa tuotettua ylijäämää myytiin tai läheteltiin keskusvarastoihin eli verokamareihin (lähin oli Tukholmassa) tai linnoihin, kuten Viipuriin, Hämeenlinnaan ja etenkin Olavinlinnaan, jonka kanssa kanssakäyminen oli vilkkainta. Tuotteita ja tavaroita läheteltiin myös muihin kuninkaankartanoihin. Tavaroiden ja veroparseleiden lähettely, myynti ja kauppa oli ajan olosuhteet huomioon ottaen hyvin järjestynyttä ja saavutti laajat mittasuhteet. Tavaraa liikkui aina tarpeen mukaan sinne, missä sitä kulloinkin tarvittiin. Esimerkkeinä tästä vuonna 1560 Hämeenlinnaan lähetetyt harmaakivi-, palkki-, kalkki- ja tiilikuormat, joita tarvittiin tykkitornin rakentamisessa ja Gustaf Finckelle Olavinlinnaan vuosittain lähetetyt polttopuut, rukiit, maltaat, suolatut ja kuivatut kalat, laudat, heinät, hamppu ja verouuhet, joita vietiin linnaan sadoittain. Tukholman verokamariin puolestaan lähetettiin etenkin voita ja riistaeläinten turkiksia (mm. musta- ja punakettua, oravaa, vesikkoa, ahmaa, saukkoa ja kärppää).

Kartanojärjestelmän merkitykset

Partalan, kuten muidenkin kuninkaankartanoiden kehittäminen jäi kesken kuningas Kustaa Vaasan kuollessa. Historiankirjoissa on usein toistettu toteamusta, että kartanoiden merkitys maatalouden mallitiloina jäi vähäiseksi. Se ei ole mikään ihme, sillä muutama vuosi 1500-luvun olosuhteissa ei ollut riittävän pitkä aika suurten maanviljelystä koskevien uudistusten läpiviemiseksi. Kartanojärjestelmää ei tulisikaan arvioida vain maatalouden näkökulmasta, sillä se oli vain yksi osa kartanoiden toimintaa. Kuten Anna-Mari Vilkuna toteaa (Vilkuna 2003, s. 268.), kartanojärjestelmä turvasi sekä armeijan toimintakykyä että kehitti hallintoa ja taloudellisten voimavarojen tehokkaampaa hyödyntämistä. Myös Partala oli osa kartanoiden ja hallinnollisten keskusten muodostamaa tiivistä verkostoa, jossa eri puolilla valtakuntaa tuotettujen elintarvikkeiden, hyödykkeiden ja infran tehokas jakelu korvasi puutteita toisaalla ja tasasi ylijäämää toisaalla, niin että kuninkaan määräysten noudattamiseen ja armeijan huoltoon oli kartanokohtaisesti ainakin teoreettiset mahdollisuudet.
Lisäksi kuninkaankartanokaudella Partalaankin päätyi monenlaisia menetelmiä tai välineitä, jotka toden teolla yleistyivät alueen talonpoikaistaloissa vasta myöhemmillä vuosisadoilla. Näitä olivat muun muassa uloslämpiävät savupiipulliset leivinuunit, kivikellarit, ojitus ja vehnän ja kaalin viljely. Osa näistä menetelmistä tai esineistä on kirjattu voutien tileihin, mutta osa on paljastunut vasta Partalassa vuosina 2015–2017 suoritetuissa arkeologisissa tutkimuksissa. Ne ovat tuoneet päivänvaloon löytöaineistoa, joka tarjoaa ”ikkunaa” kartanossa elettyyn elämään ja uutta näkökulmaa savolaiskartanon aineellisen kulttuurin tarkasteluun. Aineisto liittää kartanon materiaalisen kulttuurinsa osalta lähemmäs tiheämmin asutetun rannikkovyöhykkeen elämäntapaa ylellisyys- tai tuontiesineineen.

Teksti: Kirsi Vertainen

Lue Partalan myöhemmistä vaiheista artikkelista Partalan kartano.

Lähteet

Forssell, Hans 1884. Antecningar om Sveriges jordbruksnäring i sextonde seklet. Kongliga boktryckeriet. Stockholm.
Haggrén, Georg 2008. Saari kuninkaan kartanona. Teoksessa Saaren kartano Mynämäellä. Toim. Hanna Nurminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1182. Helsinki. s. 62-102.
Salonen, Ilmari 1915. Sairilan kartano vuosina 1557-1570. Historiallinen arkisto 25.
Seppälä, Suvianna 2002. Porin kuninkaankartanon arkipäivää Juhana herttuan aikaan. Teoksessa Arki ja läheisyys. Toim. Terhi Kivistö. Turun Historiallinen Arkisto 55. s. 127-149.
Seppälä, Suvianna 2009. Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Bibliotheca Historica 125. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Vertainen, Kirsi – Ruohonen, Juha 2019. Juvan Partala. Juvan kunta.
Vilkuna, Anna-Maria 1998. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Bibliotheca Historica 31. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki.
Vilkuna, Anna-Maria 2003: Kruunun maatalous: Kuninkaankartanot. Teoksessa Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala, Anneli Mäkelä-Alitalo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 914: 3. SKS. Helsinki. s. 246-268.

Kunnanlääkärin virka-asunto ja kunnanlääkärin virka juontavat juurensa vuoden 1865 asetukseen kunnallishallinnosta. Se erotti kirkollisen hallinnon ja paikallishallinnon eli kunnan ja seurakunnan toisistaan ja tässä jaossa kunnalle jäi tukku yhteiskunnallisia tehtäviä, muun muassa vaivaisten- ja terveydenhuolto. Ensimmäiset kunnanlääkärit palkattiin Viitasaarelle ja Pihtiputaalle vuonna 1882 ja jo seuraavana vuonna eli 1883 Juvalle. Juva oli siis lääkärin hankinnassa ensimmäisten kuntien joukossa. Lääkärin palkkaaminen kysyi rohkeutta, sillä alkuun valtio ei avustanut toimintaa. Ensimmäinen kunnansairaala Juvalle rakennettiin vuonna 1899 Kuhalammen rantaan ollen kolmas sairastupa Savon alueella. Tosin huono palkka ja Juvan syrjäinen asema olivat syynä siihen, että virkaan oli alkuaikoina vaikeaa saada pysyvää viranhoitajaa ja lääkärit vaihtuivat usein. Juvalta myös puuttui lääkärille kuulunut virkatalo vastaanottotiloineen. virkatalo oli työsuhde-etu ja sen puuttumisen arveltiin olevan yksi syy siihen, miksi lääkärin saamisessa paikkakunnalle oli ongelmia.

Vuonna 1908 Juvalla päätettiin, että asuinrakennus tarpeellisine ulkohuoneineen, saunoineen, kaivoineen, aittoineen ja kellareineen rakennetaan seurakunnalta lunastetulle tontille. Virkatalon piirustukset laati Otto Ferdinand Holm, Yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehti sekä Oulun läänin rakennuskonttorin esimies. Rakennus edusti tyyliltään jugendia ja siinä oli nähtävissä ajalle tyypillisiä piirteitä vapaasti sommitellussa julkisivussa, erkkerissä, pieniruutuisissa ikkunoissa, muotoillussa katossa ja viistetyissä päädyissä. Rakennuksessa oli vastaanottotilat eli odotushuone ja vastaanottohuone ja asunto kunnanlääkäriä varten. Asuintiloihin kuului ruokasali, sali, lastenkamari, sänkykamari, eteinen, pääsisäänkäynti porstuoineen, kuisti, palvelustyttöjen huone ja kyökki omalla sisäänkäynnillä. Lisäksi vintillä oli eristämätön kamari. Erkkeri oli salissa ja siellä oli myös ovi kuistille, josta laskeutuivat portaat puutarhaan. Kuistin alapuolella oli kellari. Rakennuksen lopputarkastus tehtiin marraskuun lopussa 1909 ja siitä eteenpäin se palveli lääkärin asuintalona 1970-luvun alkuun saakka.

Tiettävästi ensimmäinen virkatalossa asunut kunnanlääkäri oli Laimi Leidenius (1877–1938) ja hän työskenteli Juvalla 1909–1910. Juvalta lähdön jälkeen Leidenius työskenteli Helsingin yleisen sairaalan synnytysosastolla ja väitteli tohtoriksi vuonna 1913. Hänestä tuli synnytysten ja naistentautien erikoislääkäri ja hänet nimettiin vuonna 1925 Helsingin yliopiston synnytys- ja naistentautiopin dosentiksi. Vuonna 1930 Leidenius nimettiin professoriksi ja hänestä tuli Helsingin yliopiston ja samalla myös Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen lääketieteen professori. Hildurin tontilla olevat suuret kuuset ovat Leideniuksen istuttamia.

Joel Henrik Nuutinen (1885–1964), kyläläisten suussa ”Ukko Nuutinen” oli Juvan kunnanlääkäreistä pitkäaikaisin ja hän asui vaimonsa, ahvenanmaalaisen Hildur Nuutisen, omaa sukuaan Ungerth, kanssa lääkärintalossa pisimpään. Hildur Nuutinen tunnettiin järjestöihmisenä ja yhteiskunnallisesti aktiivisena. Hän oli synnynnäinen talousihminen, jolle kodinhoito ja taloudenpito olivat kaikki kaikessa. Hildur oli aina työn touhussa, kova työihminen, aina ensimmäisenä ylhäällä ja viimeisenä nukkumassa. Hän oli sekä taitava käsitöiden tekijä, että puutarhanhoitaja. Hänen käsissään tyhjä tontti muuttui kukoistavaksi puutarhaksi marjapensaineen ja omenapuineen. Siellä kasvoi myös koristepensaita, kuten sambokusta eli seljaa, koiranheisipuita ja sireenejä. Puutarhassa oli hiekkakäytävien erottamat ja kukkapenkkien reunustamat ruohokentät puutarhapöytineen ja tuoleineen. Puutarhassa oli myös kasvimaa, leikkimökki ja tenniskenttä. Nuutisen aikaan talossa elettiin miltei omavaraisesti lehmineen ja sikoineen. 1960-luvulla, Nuutisten ajan jälkeen pihapiiri alkoi muuttua. Piharakennukset olivat edelleen olemassa, mutta juuri valmistunut Savonlinnan pikatie pienensi tontin kokoa. Piharakennukset on sittemmin purettu viereiselle tontille rakennetun kerrostalon tieltä.

Kunnanlääkärin työ oli erittäin raskasta, vaativaa ja yksinäistä puurtamista päivystyksineen ympäri vuorokauden. Lääkäri oli käytännössä yksityisyrittäjä, joka vastasi sekä kunnan sairaalasta että kotikäynneistä. Hänellä tuli olla valmiutta kirurgisten potilaiden käsittelyyn, päivystys oli jatkuvaa, eivätkä vapaapäivätkään välttämättä olleet vapaapäiviä, sillä silloin tehtiin tarkastukset kunnalliskodissa ja kouluissa, rokotukset ja neuvolakäynnit. Savossa kunnanlääkäripiirien laajuus, terveyssisarten puute ja huonot kulkuyhteydet haittasivat hoitotyötä, eikä kunnanlääkärien aika riittänyt terveydenhuoltotyöhön. Tätä yritettiin korjata vuonna 1972 voimaan tulleella kansanterveyslailla. Sen tarkoitus oli taata kansalaisille tasavertaiset terveyspalvelut asuinpaikasta riippumatta. Kansanterveyslaki ja terveyskeskusjärjestelmä lakkauttivat 90 vuotta toimineen kunnanlääkärijärjestelmän ja vanhat kunnanlääkärin virat muutettiin terveyskeskusten viroiksi ja kunnanlääkärien virkatalot jäivät tarpeettomiksi.

Hilduri oli lääkärin asuintalona 1970-luvun alkuun saakka, mutta sen käyttö vastaanottotiloina oli loppunut jo aiemmin. Juvalle oli rakennettu 1950-luvulla uusi kunnansairaala ja samassa yhteydessä lääkäreille uudisrakennus, johon keskitettiin kunnanlääkäreiden vastaanotot. Tämä rakennus valmistui vuonna 1965 ja sen myötä päättyi Hildurin tehtävä lääkärin vastaanottotiloina. Entisiin vastaanottotiloihin siirtyi ensimmäisten joukossa nuorisotoimisto ja myöhemmin myös matkailulautakunta ja kansalaisopiston toimisto. Vintin huonetta käytti ateljeetilana taiteilija Taisto Karvinen, yhteiskoulun kuvaamataidon opettaja. Vuodesta 1974 lähtien Hildurissa oli kunnanviraston toimistoja uuden kunnanviraston rakentamisen ajan ja sen jälkeen tiloissa jatkoi toimintaansa kansalaisopisto. Luonnollisesti rakennusta oli remontoitu uusia käyttötarkoituksia vastaavaksi. Vuonna 1995 tehtiin laajamittainen kunnostustyö, jossa rakennus palautettiin sisäosiltaan vuosisadan alun asuun. Tämän jälkeen rakennuksessa on toiminut Leader ry:n toimisto.

Hildurin historia on osa kunnallishallinnon historiaa ja osa lääkärilaitoksen kehittymistä, mutta sillä on ollut myös paikallisesti oma tärkeä merkityksensä pienine historian sivujuonteineen. Hilduriin liittyi taika tyttöjen talona. Siinä asuneille lääkäriperheille ei syntynyt talossa asuessa lainkaan poikia, pelkästään tyttöjä. Historiasta nousee esiin myös edelläkävijöitä, esimerkiksi moniaat talossa asuneet nimekkäät lääkärit, jotka ovat niittäneet mainetta omalla alallaan. Myös kansalaisopistojen rintamalla Juvan Hildurissa toiminut opisto oli ensimmäisten joukossa, samoin kuin Leader- toimisto ensimmäisiä Leader hankkeita laitettaessa alulle. Pioneerityötä on tehty Hildurissa siis monella rintamalla. Eikä sovi unohtaa talon nimekkäintä henkilöä, tohtorinna Hildur Nuutista, jonka taitavissa käsissä syntyivät kodintekstiilit, karu tontti muuttui kukkivaksi puutarhaksi ja itse kasvatetuista raaka-aineista valmistuivat monet herkut keittiön lieden ääressä.

Tänä päivänä Hildurin rakennus tuo juvalaiseen katukuvaan kerroksellisuutta, muutoin hivenen yksitoikkoisen taajama-asutuksen keskelle. Rakennusaikanaan se oli varmasti kuin raikas tuulahdus uusia arkkitehtuurin virtauksia, joita sen suunnitellut arkkitehti oli käynyt aistimassa Englannissa ja Skotlannissa. Tänä päivänä Hilduri on muistutus menneisyydestä, puurakenteista kirkonkylästä, josta ei juuri muita rakennuksia ole säilynyt.

Teksti: Kirsi Vertainen

Lähteet

Vertainen, Kirsi 2010. Hildurin 101 vuotta. Hildurin historian kokoamishanke. Leader ry.

Juvalla oli vielä 1938 kovin rajallisesti palveluita matkustavaisille, joten kioski-kahvilan virvokkeet osoittautuivat tarpeellisiksi. Linja-autopysäkki sijaitsi kioskin vieressä. Kyytiään odottaville ei vielä ollut Matkahuollon kahviloita. Aukioloajat olivat Juvan lottien historiikin mukaan peräti klo 7-23 päivittäin, paitsi kirkonmenojen aikaan ei saanut myydä. Kioskinhoitajan ohjeissa mainitaan, että saatavilla on oltava hyvää kahvia, teetä, voileipiä ja virvokkeita. Myös kahvileivän leipominen kuului toimenkuvaan. Myös Lotta-tulitikkuja ja sokerikkoja oli tilattu myyntiin keskusjärjestöltä. Kahvilatoiminta toi järjestölle hyvän tuoton, jolla sodan sytyttyä avustettiin rintamalla olevia sotilaita. Lottapirtissä oli joskus myös järjestyshäiriöitä. Vetoomuskirje, jolla lottajärjestön puheenjohtaja vetoaa luutnantti Damsteniin humalaisten sotilaiden häiriköinnin lopettamiseksi, on säilynyt arkistoissa.

Lottapirtin varustelua parannettiin vähitellen. Jo alussa oli kirkolta saatu lahjoituksena kamina kahvilan pitämiseksi lämpimänä. Vuonna 1942 kahvilaan hankittiin myös puhelin, jonka numero oli 92. Limonadi tehtiin limonadikoneella. Lottajärjestön jäseniä pyydettiin kunkin toimittamaan kioskille kaksi litraa puolukoita, joten ehkä ne ovat olleet limonadin raaka-aine. Ainakin ne säilyvät hyvin.

Kun lottajärjestö piti vuoden 1944 välirauhansopimuksen ehtojen vuoksi lakkauttaa ja järjestön omaisuus luovutettiin pois, kioski muuttui virallisesti Juvan Pirtiksi. Omistajaksi tuli Juvan sivistys- ja avustusrahasto. Lottien jälkeen Lottapirtin kahvilatoiminnasta huolehti Karppasen perhe. Lottapirttiä vastapäätä tien toisella puolella sijaitsi myös heidän omistuksessaan ollut Kahvila-Keskus / matkustajakoti. Keskuskahvilakin on purettu jo kauan sitten, ja nykyään sen kohdalla on Juvan tori Juvantien ja kirjaston välissä.

1950- ja 1960-luvun lapset ovat muistelleet nauttineensa Lottapirtillä ainakin omenalimsaa, munkkeja, lihapiirakoita ja jäätelötötteröitä. Lottapirtin vieressä oli toinenkin kioski Kustin pirtti, joten muistot eri paikkojen tarjonnasta voivat sekoittua. Kaukana kirkonkylästä asuneille juvalaisille kirkonkylällä käynti ei ollut niin helposti järjestettävä tapahtuma kuin nykyisellä autovaltaisella aikakaudella. Juvalaisilta kerätyissä muistoissa on kerrottu kirkkomatkasta Nääringiltä kirkonkylälle pyörän tarakalla 1950-luvun puolivälissä. Kirkon jälkeen kohokohta olivat Lottapirtillä nautitut tötteröjäätelöt.

Piia J. Häkkinen

Lottapirtistä lisää on Juvan lottien historiikissa:
Teittinen, Heli: Ei onnea suurempaa kuin suojata syntymämaata : Juvan lotat 1920-1944. Osuuskunta Sigillum 2010.