Aluksi kaikki pidettiin salassa, mutta vähitellen selvisi, että minä päivänä hyvänsä odotettiin saapuvan 12 Bristol Blenheim -pommikonetta, jotka Britannian parlamentti oli päättänyt lähettää avuksi Suomelle. Vihdoin, 25. päivä helmikuuta illan hämärtyessä me, jotka tiesimme mitä tulisi tapahtumaan, kokoonnuimme Jukajärven jäälle, johon 2-3 km pitkä kiitorata oli aurattu. Ja sitten yhtäkkiä lännessä näkyi kolme konetta, jotka lensivät tiukassa muodostelmassa, tekivät kierroksen järven yllä, vähensivät varovasti korkeutta ja laskeutuivat tyylikkäästi jäälle. Sitten saapui toinen kolmen koneen ryhmä, joka toisti saman muodostelman, sitten kolme lisää ja sitten viimeinen ryhmä tiukassa muodostelmassa ja sen jälkeen tapahtuma oli ohi. On vaikeaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka kaikki koimme siellä jäällä, kun näimme nämä suuret koneet vasten auringon viimeisiä säteitä, vahva muistutus siitä, että emme sittenkään olleet yksin taistelussa ylivaltaa vastaan.

Nils C.J. Grotenfeltin muistelmista talvisodan ajalta

Helmikuun lopulla 1940, talvisodan taisteluiden ollessa kiivaimmillaan, kaksitoista Bristol Blenheim – konetta laskeutui brittiläisten lentäjien ohjaamina Juvan Jukajärven jäälle auratulle kiitoradalle. Tätä salaista operaatiota todistamassa ja uutta kalustoa vastassa oli tammikuussa perustettu Lentolaivue 42:n esikunta ja henkilöstö sekä muutamia juvalaisia. Brittiläiset Bristol Blenheim -koneet muokattiin täällä Suomen tarpeiden mukaan pommikoneiksi, mikä toi kaivattua täydennystä osin vanhentuneeseen lentokalustoon.

Kuvauksia lentolaiveen toiminnasta Juvalla on mm. Jorma ”Joppe” Karhusen teoksissa. Hän oli hävittäjälentäjä, joka teki uransa puolustusvoimissa. Jäätyään 42-vuotiaana eläkkeelle hän ryhtyi sotakirjailijaksi, ja ehti julkaista kymmeniä teoksia, jotka perustuivat omiin ja tuttujen lentäjien kokemuksiin. Kirjoja ei voi lukea tarkasti dokumentaarisina, mutta ne perustuvat tositapahtumiin. Vuonna 1964 julkaistu Talvisodan taivas -teos on tositapahtumaan pohjautuva romaani, jossa kirjailija on varmuuden vuoksi muokannut henkilöiden nimiä. Blenheim-koneiden noutoa Jukajärvelle johtaa romaanissa kapteeni Esko, kun oikeassa elämässä Lentolaivue 42:n komentajana oli kapteeni Armas Eskola.

Karhusen Ilma-aseen iskumiehiä -teos koostuu sota-ajan ilmavoimissa palvelleiden henkilökuvista. Armas Eskolan henkilökuvassa on kerrottu myös ilmavoimien lentokonehankinnoista, jotka hän aloitti jo vuonna 1937. Ennen kuin hän järjesteli Bristol Blenheim -koneiden noutoa Juvalle, hän oli ehtinyt hankkia tällä konetyypillä runsaasti lentokokemusta mm. tekemällä valokuvaus- ja tiedustelulentoja naapurinkin puolelle. Kun helmikuussa 1940 saatiin tieto, että kaksitoista konetta on noudettavissa välilaskupaikalta Ruotsin Västeråsista, Eskola lähti kahden muun suomalaisen kanssa matkaan toimiakseen tähystäjinä brittilentäjille.

Talvisodan aikana suomalaislentäjiä lähetettiin tuon tuostakin hakemaan kiireellä Suomen ilmavoimille ostettuja pommi-, hävittäjä- ja tiedustelukoneita maahan. Malleja olivat monet muutkin kuin Bristol Blenheimit, joita noudettiin ainakin kahdessa erässä. Karhunen mainitsee Talvisodan taivas -romaanissaan noutoreissuilta tuodun myös Hurricaneja, Fiateja, Moraneja, Gloster Gladiatoreita ja Lysandereja. Koneet hajautettiin lukuisille sijoituspaikoille, jotta niitä olisi vaikeampi tuhota ilmasta. Jukajärven jää toimi lentolaivue 42:n sijoituspaikkana vain talvisodassa. Sodan jälkeen sen sijoituspaikka siirrettiin Luonetjärvelle.

Neuvostoliitolla oli käytössään maailman laajimpiin kuuluva sotakalusto. Sen oli mahdollista irrottaa vähintään 1500 lentokonetta pelkästään talvisotaan. Vaadittiin siis taitoa ja tarkkuutta yritettäessä pärjätä sitä vastaan noin sadan koneen voimin. Koneita myös menetettiin ja vaurioitui ilmataisteluissa.

15. päivänä helmikuuta lentolaivue asettui taloon, esikunnan upseerit päärakennuksen yläkertaan ja muut upseerit ja miehistö sivurakennukseen, ns. Alasaliin. Päällikkö oli majuri Armas Eskola, esikuntapäällikkö kapteeni Reino Artola, myöhemmin kenraalimajuri ja lentojoukkojen komentaja. Muista upseereista mieleeni on jäänyt luutnanti Veikko Spåre, Martti Salo, vänrikit Johannes Ihatsu, Kari Grundström ja Jorma Kalima. Esikunnan vahvuus oli 25-30 henkilöä.
Nils C.J. Grotenfeltin muistelmista

Lentolaivueen tuloa Juvalle valmisteltiin antamalla mm. Piikkilän kartanosta ja muista kirkonkylän taloista majoitustiloja laivueen henkilökunnan käyttöön. Jälkipolville on säilynyt kuvauksia kartanon arjesta poikkeusoloissa ainakin historiantutkija Martti Häikiön äidin kirjeissä, tämä oli kotoisin Piikkilästä. Lentolaivueen esikunta perustettiin Wehmaan kartanoon. Juvan kartanot olivat talvisodassa kysyttyjä, sillä sodan viimeisiksi päiviksi 5.–13.3.1940 koko armeijan päämaja siirrettiin Juvalle Inkilänhoviin. Mannerheim jatkoi siellä työtään suojassa Mikkelin pommituksilta.

Juvan uuden lentolaivueen komentaja Aarne Eskola muistelee Ilma-aseen iskumiehiä -teoksessa Juvan koneiden noutoa ja käyttöä:

Lensimme suunnitelmien mukaisesti Juvalle. Jääkenttä ei tuottanut briteille vaikeuksia. He olisivat olleet valmiita myös sotalentoihin, mutta se ei käynyt päinsä. Omaa henkilökuntaa oli niukasti: yhteensä 13 upseeria, 371 aliupseeria ja 25 lentokonemiestä. Nämä luvut kertovat sen, miten pienin vahvuuksin voidaan käyttää kahdentoista pommituskoneen iskuvoimaa. Ja sitä me todella käytimme.

Tietenkin aseistamattomissa Blenheim-koneissa oli ensin työmaata kylliksi. Kuitenkin jo maaliskuun 4. päivänä 1940 päästiin sotalentojen makuun. Tahti kiihtyi päivä päivältä. Pian 13 pommi-iskua oli saavutettu ja yhä enemmän oli tulossa. Englantilaisista pommiripustimista johtuen pommeja oli 4 kpl 100-kiloista ja 4 kpl 12,5-kiloista sirpalepommia. 60:llä lennolla oli pomminkulutus 18231 kg. Konekivääriampujani käyttivät punahävittäjien torjuntatulituksiin yhteensä 3830 patruunaa.

Viipurinlahden pommituksien lisäksi meillä oli työkenttänä myös Laatokan Karjala, Suomenlahden valvontalennot, ilmakuvauslennot ja tiedustelulennot Päämajan käskyjen mukaisesti. Todellakaan ei työstä ollut puutetta. Aamusta iltaan hutkittiin milloin mihinkin. Kaikki käskyt toteutimme. Se oli kunniakysymys uudelle laivueelleni.

Talvisodan viimeisen puolentoista viikon ajan Lentolaivue 42. teki päivittäin pommituslentoja rintamalle. Viipurinlahdella laivue toimi elintärkeänä tukena ammuspulan vuoksi vetäytyville joukoille, kun laivue pommitti Viipurinlahden yli eteneviä venäläisjoukkoja.

Sotatalven kylmyys asetti omat haasteensa. Lentokoneiden moottoreita yritettiin pitää lämpiminä jopa nuotioiden avulla. Kovimpina pakkasöinä moottoriöljyt valutettiin koneista ja säilytettiin sisällä lämpimässä yön yli.

Myös koneiden miehistöt yläilmoissa tekivät työtään hyytävissä olosuhteissa, ja varustautuivat tuhdeilla turkeilla ja muilla lämpimillä varusteilla. Koneessa oli mukana kolme miehistön jäsentä: lentäjä, tähystäjä, joka huolehti kartanluvusta, sekä ampuja. Juvalla elettiin jännittäviä hetkiä laskien saapuvia koneita: selvisivätkö kaikki takaisin?

Jukajärven jäältä ehdittiin tukea sotajoukkoja vain vähän yli viikon ajan, sillä talvisota päättyi 13.3.1940. Kahdestatoista koneesta menetettiin yksi vihollishävittäjän tulituksessa, ja eräältä lennolta palatessa tähystäjä oli saanut surmansa. Ankarat rauhansopimuksen ehdot olivat ehkä lentäjille pienempi yllätys kuin monille muille, sillä he olivat ilmasta nähneet puna-armeijan sotakaluston ylivoiman pakkautuvan Kannaksen alueelle.

Juvan rooli talvisodan loppuvaiheissa on jäänyt historian kirjoissa usein pimentoon. Bristol Blenheim -pommikoneilla oli suuri psykologinen merkitys niin juvalaisille kuin koko kansakunnalle, sillä ne loivat tunnetta siitä, ettei Suomi ollut yksin taistelussaan puna-armeijaa vastaan. Historioitsija Martti Häikiö on arvioinut, että yhteydet länsimaihin toimivat Neuvostoliitolle pelotteena Suomelle mahdollisesti tulevasta avusta, mikä laajentaisi sotaa. Tämä mahdollisuus on voinut vauhdittaa Stalinin päätöstä solmia nopea rauha.

Lentokoneet kuljettaneet brittilentäjät olivat saaneet Suomen puolustusvoimilta muistoksi valkoiset karvalakit ja puukot. Yksi heistä palasi vielä vuonna 1980 eräänä kesäpäivänä muistelumatkalle Wehmaan kartanoon vaimo mukanaan ja karvalakki päässään.

Piia J. Häkkinen

Lähteitä

Karhunen, Joppe: Ilma-aseen iskumiehiä, Tammi 2000
Karhunen, Joppe: Talvisodan taivas, Apali 2009 (1.p Otava, 1964)
Anna Grotenfelt-Paunonen: ”Periksi ei anneta – Juvan Blenheim-pommikoneet talvisodassa” -näyttelyn tiedote 12.2.2020
Martti Häikiö Blenheimit Juvalla -seminaarissa 18.2.2020
Heikki Laukkanen Blenheimit Juvalla -seminaarissa 18.2.2020
https://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_ilmasotatoimet

Schadewitz syntyi Juvalla 1.10.1917 maanviljelijäperheeseen. Hän kävi kuusi luokkaa Narilan kansakoulua. Talvisotaan Kannakselle hän joutui heti sodan sytyttyä marraskuun lopussa 1939, suoraan varusmiespalveluksesta, jonka hän suoritti Jääkäripataljoona 3:ssa. Sotilasarvoltaan hän oli korpraali, mutta sai ylennyksen alikersantiksi heti joulukuun alkupäivinä.

Suomalaiset joutuivat opettelemaan sodankäynnin taitoja venäläisten tykkien ja panssarien edessä, aluksi ilman tykkejä ja vailla panssarintorjuntakoulutusta. Pian keinot löydettiin pakon edessä: venäläisillä oli tapana lähettää panssarivaunut hyökkäämään edeltä, ja jalkaväki seurasi usein vasta pitkällä viiveellä. Panssarivaunut osoittautuivat melko kömpelöiksi hyökkäysaseiksi metsäisessä ja soisessa maastossa, ja suomalaiset oppivat iskemään niiden heikkoihin kohtiin kasapanoksin, käsikranaatein ja jopa polttopulloin. Schadewitz rohkaisi ryhmänjohtajana miehiään pysymään rauhallisina, koska hyökkäysvaunut näyttivät hänen mielestään pelottavammilta kuin mitä ne olivat.

Schadewitzin toiminnasta panssarintorjunnassa tuli legenda, kun hän Munasuon lohkolla Summan taistelussa teki uhkarohkean hyökkäyksen venäläisen panssarivaunun kimppuun. Hyökkäysvaunu oli päässyt suomalaisten linjojen taakse, kun muut sen kanssa samaan aikaan hyökänneet vaunut oli onnistuttu torjumaan. Vaunujen tähystysputkesta näkymät olivat rajalliset, ja Schadewitz onnistui puikkelehtimaan vaunun luo ja hyppäämään sen päälle räjähteitä mukanaan. Jälkeenpäin kertomuksessa on vaihdellut käsitys siitä, oliko hänellä mukanaan käsikranaatteja vai kasapanos. Adrenaliinihyökynsä keskellä hän alkoi huutaen paukuttaa panssarivaunun luukkua, kun ei löytänyt kohtaa, johon räjähde varmasti olisi purrut. Vaunun miehistö erehtyi avaamaan, ja Schadewitz sai heitettyä räjähteen vaunun luukusta sisään ja paettua paikalta. Tapahtumalla oli silminnäkijöitä, mutta sen paikallistamisesta on eri versioita joko helmikuulle 1940 tai joulukuulle 1939. Kertomus tapahtumasta värittyi, kun sitä kerrottiin eteenpäin, ja siitä tuli myös sota-ajan postikorttien suosittua kuvastoa eri versioina. Kuvissa Schadewitz huutaa milloin mitäkin, kuten ”Avvoo Iivana, tiällä kuolema kolokuttaa”. Itse hän ei enää jälkeenpäin kysyttäessä pystynyt muistamaan, mitä oli huutanut.

Jatkosodan sytyttyä Einar Schadewitz joutui jälleen mukaan. Hänen toimintatavakseen vakiintui johtaa tiedustelu- ja iskuryhmiä, jotka kävivät vihollisen puolella valtaamassa ja tuhoamassa tukikohtia ja ottamassa vankeja. Hän ilmoittautui näille retkille mukaan myös vapaaehtoisesti. Useiden onnistuneesti suoritettujen tehtävien jälkeen hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 10.2.1943. Myöntämisperusteluissa on tarkempi kuvaus tehtävistä. Kunniamerkkinsä hän sai käydä hakemassa itse ylipäällikkö Mannerheimilta maaliskuun alussa tilaisuudessa, jonne oli komennettu ritarit nro 97 – 110. Tilaisuus järjestettiin Päämajassa, joka sijaitsi mikkeliläisellä kansakoululla. Tämä sittemmin Päämajakouluksi nimetty koulu on edelleen olemassa, ja sen tiloissa sijaitsee Päämajamuseo.

Einarin vanhempi veli Toivo Schadewitz kaatui jatkosodassa, 13.8.1941 Sortavalan valtauksessa. Hänet on haudattu Juvan kirkon edustalla olevalle sankarihautausmaalle. Hautajaiskuvassa mukana ovat Einarin lisäksi vanhemmat, Einarin veli Yrjö sekä sisaret Aili ja Meeri.

Jatkosodan aikana Schadewitz haavoittui useita kertoja. Täpärin paikka oli, kun hän haavoittui useista kranaatinsirpaleista Siiranmäessä suurhyökkäyksen aikana kesäkuussa 1944. Suomalaisten haavoittuneiden määrä oli niin suuri väliaikaisena lääkintäpaikkana toimineessa navetassa, että Schadewitz ei jäänyt vertavuotavana odottelemaan epävarmaa kyytiä, vaan lähti kävellen etsimään apua ja onnistui lopulta saamaan kuljetuksen Vuottaan kenttäsairaalaan. Sieltä hänet siirrettiin Varkauteen kansakoululla toimineeseen sairaalaan, jossa viimein oli mahdollisuus levätä päiväkausia kestäneiden taistelujen jälkeen.

Kahden viikon toipumisen jälkeen alkoi poltella halu päästä takaisin rintamalle välejä selvittelemään. Lääkärit eivät antaneet paluulupaa, mutta Schadewitz karkasi junaan ja aloitti monivaiheisen matkan kohti Äyräpäätä oman yksikkönsä luokse. Paperittomana matkan tarkoitusta joutui selittelemään tarkastusta tehneille sotilaspoliiseille. Junassa hän osui samaan vaunuun juvalaisen kartanonpojan Nils Grotenfeltin kanssa, jonka tehtävänä oli valvoa yli sadan rintamalle palaavan sotilaan perillepääsyä. Kaikkia ei Kannaksella riehuvaan suurhyökkäykseen vastaaminen vetänyt puoleensa, joten Grotenfelt oli huolissaan, kuinka saisi koko joukon perille asti. Myöhemmin hän kirjoitti muistelmissaan Schadewitzin rauhoittaneen häntä: ”Elä sinä hovinpoika hättäile, en minä niitä laske karkoomaan”. Koko joukko saatiinkin perille Käkisalmeen, ja Schadewitz lähti hakeutumaan omaan yksikköönsä, jonka löysi Vuosalmelta. Eversti Adolf Ehrnrooth suostui keskustelujen jälkeen ottamaan hänet takaisin jääkärijoukkueen johtajaksi, vaikkei sairaalan papereiden mukaan hänen kuntonsa siihen vielä olisi riittänytkään. Schadewitz taisteli jääkärijoukkueensa kanssa sodan päättymiseen, syyskuun alkuun 1944 asti.

[su_box title=”Einar Schadewitz, Juvan oma ritari” box_color=”#F26E3F” title_color=”#ffffff”]• syntyi Juvalla 1.10.1917 maanviljelijän poikana; kansakoulu
• kahdeksatta polvea Juvalla 1600-luvulta elänyttä Schadewitzin sukua
• varusmies JP 3 (Mikkeli) 1939–40
• talvisota, ryhmänjoht ja joukk.varajoht JP 3: Munasuo, Summa, Näykkijärvi, Viipuri
• jatkosota, jvarajoht ja jjoht useissa yksiköissä. Änkilä, Kilpola, Mustilanmäki, Ohta, Siiranmäki
• haavoittui 11.9.1941 (Aleksandrovska), 3.5.1942 (Lempaala) ja 15.6.1944 (Vuottaa). Kotiutettu 15.11.1944. Veli Toivo kaatui 1941 Sortavalan valtauksessa.
• koul.aliups 1946–66 (JR 9, JP 3, KymJP), kompp.vääp 1966–67 (KymJP). Evp 5.12.1967, sotilasmestari.
• kunniamerkit: MR2, VR 3 mk, VR 4 tlk, VR 4 mk, VM 1, Ts mm, Js mm
• metsätyönjohtaja/A Ahlström välirauhan aikana ja heti sodan jälkeen; varastonhoitaja/Haminan Satamalaitos 1967–80
• kuoli 10.2.1981 (ritarinimitys 10.2.1943) [/su_box]

Sodan jälkeen Einar Schadewitz yritti totutella jälleen arkielämään metsätyönjohtajan tehtävissä kotiseudullaan A. Ahlströmin palveluksessa. Vajaan vuoden kuluttua hänen silmiinsä osui lehti-ilmoitus, jossa etsittiin puolustusvoimiin henkilöstöä. Haminan lähelle Ravijoen JR9:ään haettiin ylikersantteja. Schadewitz lähetti vähän pilanpäiten komentajalle postikortin, jossa sanottiin: ”Haen paikkaa, kaikki mitalit sodasta on”. Nimenselvennystä hän ei allekirjoituksensa oheen liittänyt, joten puolustusvoimissa kesti jonkin aikaa selvittää, kuka kortin oli lähettänyt. Schadewitz sai kutsun Haminaan tapaamaan rykmentin komentajaa everstiluutnantti Ahlforsia, mistä alkoi hänen työuransa puolustusvoimien palveluksessa. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän koulutti varusmiehiä ja siirsi sodassa oppimiaan taitoja eteenpäin. Hän kävi aluksi Jalkaväen Aliupseerikoulun, ja panssarintorjuntakoulutuskin järjestyi vuonna 1950. Juttuja ja sutkauksia savon murteellaan viljellyt kouluttaja sai koulutettavien mielenkiinnon pysymään yllä päivän aiheessa.

Kantahenkilökunta suosi ruokailupaikkanaan Järvihovia Valkjärvellä. Sen työntekijöiden joukossa oli myös Schadewitzin tuleva vaimo. He olivat palvelleet jatkosodan aikana lähes samoilla paikoilla, mutta tapasivat vasta sodan jälkeen. Meeri Huuhka oli kotoisin Karjalan Raudusta, josta hän joutui evakkona lähtemään jo talvisodan aikana. Lottakokemuksistaan talvisodassa hän kirjoitti kirjan Lottia luotisateessa. Suunnitteilla oli kirja myös lottavaiheista jatkosodassa, mutta sodan raskaiden kokemusten uudelleen eläminen ja sairastumisen aiheuttama heikentynyt kunto vaikuttivat siihen, ettei toinen kirjahanke koskaan valmistunut. Pariskunnan lapsista Aki syntyi vuonna 1951 Virolahdella ja Kai vuonna 1954 Haminassa. Varuskunta-alueella asuvan perheen lapset pääsivät monet kerrat seuraamaan varusmiesten koulutusta.

Eläkkeelle siirtyminen puolustusvoimista oli edessä joulukuussa 1967, sotilasmestarin arvoisena. Viisikymppinen Schadewitz hakeutui tämän jälkeen vielä Haminan satamaan töihin. Hän voitti uuden työyhteisönsä ennakkoluulot ja viihtyi satamassa sairastumiseensa asti vuoteen 1979. Syöpä sai hänestä lopulta yliotteen, ja hän menehtyi vuonna 1981. Schadewitz on haudattu Haminaan Ristiniemen hautausmaalle.

Juvalla hänestä muistuttaa muistolaatta koulukeskuksen seinällä. Se paljastettiin vuonna 2005.

Teksti: Piia J. Häkkinen, Heikki Lehtonen ja Aki Schadewitz

Mannerheim-rististä

Asetus Vapaudenristin ritarikunnan perustamisesta 16.12.1940:

Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen taistelutoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää Vapaudenristin 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.

Tämä lisäys ritarikunnan perustamisasetukseen tehtiin marsalkka CGE Mannerheimin aloitteesta. Hän näki epäkohdan aikaisemmassa kunniamerkkikäytännössä, jonka perusteella myönnettävien kunniamerkkien arvokkuus perustui lähes yksinomaan sotilasarvoon: mitä korkeampi sotilasarvo, sitä arvokkaammat kunniamerkit. Mannerheim-risti, arvokkain sotatoimista myönnettävä kunniamerkki, voitiin tekojen niin edellyttäessä myöntää yhtä hyvin niin sotamiehelle kuin marsalkalle. Samalla ristin vastaanottaja sai Mannerheim-ristin ritarin arvon.

Mannerheim-ristin myöntämisen perustelu, lähde Mannerheim-ristin ritarien säätiö.

Ylipäällikkö on pvm:llä 10.2.43 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi kersantti Einar Schadewitzin.

Kersantti Schadewitz osoittautui jo talvisodassa täysin pelottomaksi taistelijaksi. Sitä todistaa muun muassa monet kertomukset hänen toiminnastaan vihollisen hyökkäysvaunuja tuhotessaan. Samaa reipasta ja pelotonta toimintaa hän on jatkanut tämänkin sodan aikana, josta mainittakoon: Oravakydön maastossa kersantti Schadewitz oli ryhmänsä kanssa väijyksissä, kun vihollisen marssirivistö tuli tietä Vuosalmi–Oravakydön tienhaara. Tällöin hän avaamalla yllättäen tulen tuhosi rivistön alkupäässä ratsastaneet 8 upseeria, sai toiminnallaan rivistön sekasortoon ja esti sen yhtymisen Oravakydön tienhaaran maastossa olevaan pääjoukkoon. Vihollisen suorittaessa eräässä maastossa suurin voimin hyökkäyksen joukkojemme sivustaan, tuhosi kersantti Schadewitz kiivaassa lähitaistelussa kahden konekiväärin miehistöt vaikuttaen tällä teollaan ratkaisevasti taistelun tulokseen, jossa vihollinen kärsi huomattavia tappioita. Eräällä rintamanosalla [Riihiössä] suoritetussa vihollisen eteentyönnetyn tukikohdan valtauksessa kersantti Schadewitz kasapanoksella tuhosi pesäkkeen, joka suuresti haittasi partion toimintaa. Itse ensimmäisenä taisteluhaudassa edeten ja tehokkaasti konepistooliaan käyttäen hän vaikutti tukikohdan erittäin nopeaan tuhoamiseen viimeistä miestä myöten ja ilman vähimpiäkään omia tappioita. Samassa paikassa hieman myöhemmin suoritetussa väkivaltaisessa tiedustelussa toimi hän jälleen vapaaehtoisesti mukaan päästyään, iskuryhmän johtajana. Suureksi osaksi juuri hänen reippaan toimintansa ja neuvokkuutensa ansioksi on luettava n. joukkueen vahvuisen tukikohdan nopea valtaaminen jälleen ilman tappioita ja ainoastaan muutaman vihollisen päästessä pakenemaan. Kersantti Schadewitz on aina ollut valmis vapaaehtoisesti ottamaan vaikeimmat ja vaarallisimmat tehtävät ja suorittanut ne kylmäverisen rohkeasti ja päättävästi. Hänen esimerkkinsä on vaikeissa tilanteissa ratkaisevasti tehostanut joukon taistelumieltä.

Mannerheim-ristin ritarien säätiö

Marsalkka Mannerheimin muistotilaisuudesta 4.2.1951 sai alkunsa Mannerheim-ristin ritarien säätiö. Yhteensä 117 ritaria osallistui Ylipäällikön hautajaisiin. Säätiön alkuperäisenä tarkoituksena oli Suomen marsalkan muiston vaaliminen ja ritarien yhdyssiteenä toimiminen sekä tarvittaessa taloudellisen tuen järjestäminen sitä tarvitseville ritareille. Einar Schadewitzin nimikirjoitus vieraskirjassa 7. ylhäältä.

Kirjallisuutta

Yle Areenassa on kuunneltavissa Schadewitzin haastattelu, jossa hän kertoo vaiheistaan jatkosodassa. Haastattelun on tehnyt Paavo Rintala vuonna 1966 osana taltiointia, jonka teemana olivat silminnäkijöiden kertomukset Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä kesäkuussa 1944. Haastattelujen pohjalta Paavo Rintala kokosi Sotilaiden äänet -radiosarjan ja kirjan.

Wikipedia-sivu Einar Schadewitzista

Kaarnakari, Ville: Kuolema kolkuttaa: Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz. Gummerus, 2012. ISBN 9789512090778

Huuhka-Schadewitz, Meeri: Lottia luotisateessa,WSOY 1994

Airo, A.F.: Mannerheim-ristin ritarit. Tuli Oy, 1951

Hurmerinta, Ilmari: Ritarimatrikkeli. Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2017. ISBN 9789529383214

Lehtonen, Heikki: Mannerheim-ristin ritareiden hautamuistomerkit. Kunnianosoitus veteraanisukupolville. Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2013. ISBN 9789529228041

Mannerheim-rististä:
Mannerheim-rististä wikipediassa
Mannerheim-ristin ritarien säätiö