Juvan vanha pitäjänkeskus kirkkoineen ja pappiloineen perustettiin Jukajärven rantaan. Samoilla alueilla Juka- ja Salajärven ympäristössä on paikannimiä, jotka viittaavat kristinuskoa vanhempaan asutukseen. Jukajärvessä oleva Ukonsaari liittyy Ukkoon, kansanuskomusten voimalliseen jumaluuteen, ja Ukko-nimiset paikat ovat olleet tämän jumalan palvontapaikkoja. (Lisää voi lukea Juvan kulttuurisivuilla artikkelista Ukonsaari.) Ukon puolisona on pidetty Raunia, toiselta nimeltään Ryönää, savolaisittain Ryönikkää. Täsmälleen samalla kohdalla kuin Ukonsaari Jukajärvessä, on Taipaleen kannaksen toisella puolella Salajärvessä kapean niemekkeen päässä Ryönänniemeksi nimetty alue. Siinä ovat siis muinaisten juvalaisten voimallisimman jumaluuden ja hänen puolisonsa palvontapaikat vieretysten, kapean kannaksen erottamina.
Salajärvessä ovat myös paikannimet Hiidenniemi ja Hiidenlahti. Hiisi-alkuisia paikannimiä on paljon vanhoissa Suur-Savon kantapitäjissä, kuten Juvalla, Mikkelissä, Joroisissa ja Rantasalmella. Hiisi-alkuisilla nimillä on ollut useita merkityksiä. Silloin, kun ne ovat sijainneet asutun alueen rajojen sisäpuolella, ne ovat olleet kulttipaikkoja, esimerkiksi lehtoja. Sijaitessaan taas asutun piirin ulkopuolella ne ovat voineet olla osoittamassa rajan paikkoja. Pohjoisen Savon lukumääräisesti vähäisemmät hiisi-paikannimet keskittyivät eränkävijöiden kulkureittien varsille, mistä voi päätellä, että 1500-luvulla Pohjois-Savoon muuttaneet kristityt eivät enää perustaneet yhteisiä palvontapaikkoja. Hiisi on myös itsessään voinut olla palvonnan kohde, esimerkiksi metsänhaltija tai jättiläinen. Kristinuskon levitessä hiisi alettiin samaistaa paholaiseen eli sen merkitys muuttui.
Hiisien lisäksi palvonta- ja uhripaikkoja olivat erilaiset uhripuut ja kivet, kuten kuppikivet. Uhri- tai pitämyspuut saattoivat olla kuusia, koivuja tai petäjiä, mutta yhtä lailla pihlajia, haapoja tai lehmuksia. Merkintöjä uhripuista on lähes kaikista savolaispitäjistä. Usein ne olivat yhden sukuyhteisön palvontapaikkoja ja lähellä asumuksia, mutta niitä sijaitsi myös metsissä, korkeilla mäillä ja saarissa. Myös kyläyhteisöillä oli yhteisiä palvontapaikkoja. Puille ja kiville vietiin ruokauhreja, kuten ensimmäiset maidot lehmän poikiessa tai sadon ensimmäiset viljanjyvät. Ruokauhrein hyviteltiin taloa ja elinkeinoa suojelevia haltijoita ja vainajia. Uhripuita oli eri tarkoituksiin, esimerkiksi karhunkallohonka oli karhuriitteihin kuluva lajinhaltija.
Kirkolla saattoi olla omia intressejä perustaessaan uuden kappelin ja pappilan samoille rantamille, jossa oli Ukon palvontaan pyhitetty saari ja pyhiä lehtoja. 1600-luvulla, Ruotsin suurvalta-ajalla ryhdyttiin etsimään historiasta todisteita muinaisesta mahtavuuden ajasta ja kansanrunous oli siinä oivallinen lähde. Papisto sai tehtäväkseen kerätä tietoja vanhoista uhrilehdoista, -lähteistä, – kivistä ja muista palvontapaikoista. Puhdasoppisuuden edustajilla oli papistolle toisenlainen agenda. He halusivat hävittää pakanuuteen viittaavat riitit ja niiden suorituspaikat, ja papisto sai tehtäväkseen hävittää pyhiä paikkoja ja kaataa lehtoja ja uhripuita. Tämä toiminta oli aktiivista etenkin 1600- ja 1700-luvuilla. Vanhoja uskomuksia oli kuitenkin vaikea kitkeä pois ja nämä molemmat uskonnot elivät Savossa pitkään rinnakkain. Esimerkkinä tästä on Carl Axel Gottlundin eli Juvan kirkkoherran pojan muistiinmerkitsemä runo ja kuvaus pyhistä paikoista. Sen on lausunut Pentti Väisänen.
Väisänen oli ansioitunut ketunmetsästäjä ja Gottlund kävi hänen kanssaan usein kettumetsällä. Todennäköisesti Väisänen oli syntynyt vuonna 1764 Vuorenmaassa ja muuttanut aikuisiällä Männynmäelle Lemetti-nimiseen taloon.
Runo ja kuvaus on merkitty muistiin 1.10.1815. Kuvauksesta ja runosta käy ilmi, kuinka kansanusko ja kristinusko olivat nivoutuneet yhteen:
Vanhojen pyhitetyt paikat
Ne vanhan aikaiset ihmiset pitivät pyhiä paikkoja, jossa ne rukoilivat. Sille tavalla ne pitivät liki talojansa ja kartanonsa pellon penkereillä ja vainion vieressä suuret puut, erinomaiset kuuset, joilta ne rukoilivat apuja. Niihin luona hyö veivät jonkun vissin päivän vuodessa ruoka syäksä (Juhannus yönä kernaimmin): kaikesta ruoasta heitettiin sitten ensimäiste heinälle, ja vanhemman lehmän maijon lypsettiin erin raintasille.
Silloin he sanovat:
Kaho honga huoviais
Pätä pärätteis.
Sata lattva lapsiais!
Ne taita kanssa lepäävät, taika makovat eli muutoin aikoise viettää sen puun ympärille, koska he laulavat:
Anna maata maan luvalla,
Puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla,
Pyhen pellon pientarella!
Herra Jesus härättäien,
Mariainen makutaia.
Jesus kilpex,
Pyhe Christi haltiax.
Itse Herra Jesus Christus,
Sitenkin vartiax ja haltiax!
Teksti: Juha Ruohonen
Lähteet
Runo SKVR – Suomen Kansan Vanhat Runot- tietokanta. https://www.finlit.fi/aineistot/skvr-suomen-kansan-vanhat-runot/
Runon pysyvä osoite: http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-025566
Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Kirjokansi 202. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (1. p. 1967 WSOY) 2019.
Harva, Uuno: Suomalaisten muinaisusko. Kirjokansi 158. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. (1. p. 1948 WSOY) 2019.
Meinander, Veera: Carl Axel Gottlundin kulttuuriympäristö 1810-luvun Juvalla. Juvalaisten runojen kuvaamana. Maisteritutkielma. Museologia. Jyväskylän yliopisto. 2020.
Siikala, Anna-Leena: Myytit, riitit ja tietäjän toimet. Teoksessa Savo ja sen kansa. Toim. Riitta Räsänen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1192. Tiede. Savon historia VII. SKS. 2008. s. 110–186.Saavutettavuus
Julkaistu alun perin: 6.7.2026