Partalan kartanoa kutsutaan edelleen kuninkaankartanoksi, vaikka tuo ajanjakso jäi todellisuudessa varsin lyhyeksi, vain viiden vuoden mittaiseksi (1556–1561). Tuo aika tunnetaan kuitenkin varsin hyvin tarkan kirjanpidon ansiosta ja se pitää sisällään lähestulkoon kaiken, mitä kartanoissa tuotettiin ja kulutettiin, mitä siellä syötiin, keitä siellä vieraili ja millaista työväkeä siellä asui.
Kuninkaankartanot

fatabuurin inventaariosta vuodelta 1558. Partalan kartanon tilikirja KA 6264, 3. Kansallisarkisto, Helsinki.
Jo keskiaikaisten linnojen yhteydessä oli ollut latokartanoita tuottamassa muonavaroja armeijalle, mutta armeijan huollon ja elintarviketuotannon riittämättömyys tuli esiin vuonna 1555 alkaneessa Venäjää vastaan käydyssä sodassa. Ratkaisuna tähän ongelmaan Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa näki kruunun oman elintarvike- ja rehuntuotannon kartanoverkoston avulla. Kuninkaankartanojärjestelmässä yhdistyivätkin useat Kustaa Vaasan uudistukset eli voutikuntahallinto, veronkeruun tehostaminen ja armeijan elintarvikehuolto lempiharrastuksen eli maatalouden kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi. Kartanot olivat siis paikallishallinnon keskuksia ja vouti niiden johdossa vastasi paitsi maatalouden kehittämisestä ja voutikuntansa hallinnosta, myös veron keruusta alueellaan. Armeijan muonavarojen tuottamisen lisäksi kartanot toimivat myös niin sanottuina linnaleireinä eli sotilaiden majoituksesta ja huollosta vastaavina aluekeskuksina, mikä näkyi etenkin itäisen maanosan kartanoissa huovien runsaina lukumäärinä. Kartanot siis palvelivat kruunua monella tapaa. Kuningas Kustaa Vaasa vietti lähes vuoden Suomessa Venäjän sodan (1555 – 1557) aikaan, mutta ei itse vieraillut fyysisesti Savon kartanoissa. Hän seurasi kartanoidensa toimintaa suurella mielenkiinnolla kartanoiden johdossa olleiden voutien välityksellä ja kartanoiden vuotuisen tulon ja karjanjalostuksen seuraaminen oli hänen suurimpia ilojaan. Kuninkaan kirjeet voudeille ja virkamiehille sisälsivät yhtä paljon ohjeita niin valtakunnan kuin tilojenkin hoitamiseksi.
Kuninkaankartanojärjestelmä toteutettiin koko valtakunnan alueella, mutta pisimmälle se vietiin Suomessa, josta se myös aloitettiin. Suomessa oli yhteensä 44 kartanoa (Vilkuna 2003, 249), joista kuusi Savossa. Toisin sanoen jokainen Savon kuudesta hallintopitäjästä sai oman kartanonsa eli Savossa järjestelmä toteutui parhaiten. Savon kuninkaankartanot olivat Pellosniemen Kiiala Ristiinassa, Vesulahden Sairila Mikkelissä, Partala Juvalla, Rantasalmi Rantasalmella, Säämingin Putkilahti niin ikään Rantasalmella ja Tavinsalmi Maaningalla.
Myös kartanojärjestelmän loppu oli sidoksissa kuningas Kustaa Vaasaan, sillä hänen kuolemansa oli myös hänen luomansa kuninkaankartanojärjestelmän loppu. Kustaa Vaasan pojat Erik XIV ja Juhana III eivät olleet kiinnostuneita kehittämään kartanoita eteenpäin ja järjestelmä todettiin kalliiksi, tehottomaksi ja tappiolliseksi. Erikin astuttua valtaan isänsä jälkeen Savossa lakkautettiin Kiiala, Partala ja Tavinsalmi. Juva yhdistettiin suuremmaksi voutikunnaksi yhdessä Säämingin kanssa ja näiden keskuspaikaksi tuli Putkilahti.
Partalan kuninkaankartanon talous, maanviljely ja karjanhoito
Kartanot perustettiin liikenteen kannalta keskeisille paikoille valtakunnan valtateiden läheisyyteen. Näin myös Juvan Partala Suuren Savontien varrelle Männynmäelle. Suuri Savontie yhdisti aikansa hallinnolliset keskukset Hämeenlinnan ja Olavinlinnan toisiinsa. Kuninkaan toiveiden mukaan perustettavassa kartanossa tuli olla niittyjä ja peltoa omasta takaa eli usein ne olivat viljelyn kannalta pitäjän parhailla paikoilla. Kartanoon tuli kuulua myös metsää ja kalavesiä, mylly ja saha. Talouden perustana kotieläimiä oli kaikkia lajeja: hevosia, nautoja, lampaita, vuohia, sikoja ja kanoja, ruotsalaisissa kartanoissa myös mehiläisiä.
Kuninkaankartanoiden talous perustui Kustaa Vaasan laatimiin ohjeisiin ja määräyksiin eli ordinantioihin. Niissä määriteltiin tietyt tuotantotavoitteet ja myös, paljonko tuotteita sai kartanossa vuosittain kuluttaa. Koska ruokailu – niin ihmisten kuin eläintenkin – oli kartanoiden suurimpia menoeriä, ordinantiat kertoivat, paljonko henkeä kohden sai käyttää elintarvikkeita tai syöttää karjalle rehua. Nämä määräykset koskivat kaikkia kartanoita Ruotsin valtakunnassa ja voudin tehtävä oli pitää huolta siitä, että tuotanto ja kulutus vastasivat mahdollisimman tarkoin toisiaan. Vouti myös kirjasi ylös kaiken, mitä kartanossa tuotetiin jokaista viljakappaa tai sylttynelikkoa myöten. Vuosittain, yleensä Mikkelin päivän aikaan pidetty inventaari oli tapahtuma, jossa kaikki kartanon aitoissa ja varastoissa ollut taloustavara, elintarvikkeet ja kotieläimet laskettiin ja kirjattiin ylös.
Kartanoiden hevoskasvatus tuotti kuormajuhtia ja ratsuhevosia armeijalle. Erikoisuutena olivat friisiläiset ratsuhevoset, jotka jaksoivat kantaa myös raskaasti varustellun sotamiehen. Hevossiittolaorganisaatio ulottui kaikkiin tärkeimpiin kartanoihin Korsholman ja Olavinlinnan välillä, mutta friisiläisiä ratsuhevosia ei Partalassa ollut, vaikka läheisessä Sairilan kartanossa olikin. Myös lampaiden kasvatus ja jalostus olivat Kustaa Vaasan sydäntä lähellä ja kartanoissa ponnisteltiin villan tuotannon kohottamiseksi kuninkaan toiveiden mukaan. Kuningas myös tuotti valtakuntaan runsaasti englantilaisia jalostuseläimiä, joiden villantuotantokyky oli merkittävästi kotimaisia lajikumppaneita suurempi. Suurin osa englantilaisista lampaista oli sijoitettu kuninkaankartanoihin Ruotsin puolelle. Suomessa niitä oli muutamia yksilöitä kartanoa kohden ja linnoissa hieman enemmän, kuten Olavinlinnassa joitakin kymmeniä. Sieltä tuotiinkin kaksi englantilaista pässiä Partalaan kuninkaankartanoa perustettaessa. Villa oli tärkeä tekstiilien raaka-aine, josta kehrättiin lankaa ja kudottiin erilaisia vaate- ja liinavaatekankaita kartanon kutomossa eli fatabuurissa. Lampaista saatiin villan ja lihan lisäksi myös taljoja, jotka muokattiin ja ommeltiin turkiksiksi ja vällyiksi. Nautakarja oli sekä lihan-, että maidontuotantoa varten. Läntisen Suomen peltoviljelyalueella nautoja oli myös lannantuotantoa varten, mutta tässä savolaistalon luonne poikkesi länsisuomalaisesta, sillä viljaa viljeltiin Savossa pääsääntöisesti kaskissa, joita ei tarvinnut lannoittaa. Myös peltoviljelyalueelle tunnusomaiset vetohärät loistivat Partalassa poissaolollaan, vaikka Sairilan kartanon inventaariluettelossa härän kenkä onkin mainittu. Kesäkaudella lehmät lypsivät reilun pari litraa maitoa päivässä. Maito kirnuttiin voiksi, mikä vahvasti suolattuna säilyi hyvin. Kesäkauden karja kulki vapaana metsissä etsimässä ruokansa. Talvella lehmät olivat ummessa huonon rehustuksen vuoksi.

Kuva Juha Ruohonen.
Kartanon pellot Etelä- ja Pohjoispelto olivat todennäköisesti kaksivuoroviljelyssä eli puolet peltopinta-alasta oli levossa ja puolet viljelyksessä – tämä oli yleinen tapa Ruotsin valtakunnassa 1500-luvulla – ja pelloilla suoritettiin myös maanparannustöitä, kuten ojitusta ja lannoitusta. Partalassa oli kaskia moninkertaisesti peltopinta-alaan nähden, kuten muissakin savolaistaloissa. Partalan kaskiraivioita olivat muun muassa Haapahuhta, Laulokangas, Lukonkangas ja Kantomaa. Viljelyksessä oli ruista, kauraa, ohraa, hiukan vehnää ja myös papuja, herneitä, kaalia ja nauriita. Viljoja kylvettiin sekä peltoon että kaskiin, papuja ja kaaleja viljeltiin pellossa ja naurista pelkästään kaskissa. Oluen maustamisessa käytettyä humalaa viljeltiin humalatarhassa. Heinät karjan talviruokintaa varten tehtiin niityiltä, joita olivat Putkilahti, Menduinniitty eli Mäntysen niitty, Haapahuhta, Vehmasniitty, Joroisten niitty, Reimenniitty, Angerpuron niitty, Kartanon niitty ja Papinjoen niitty. Puolen peninkulman päässä Partalasta Riivarvuon joessa oli mylly, jossa jauhettiin kartanon viljaa keväin syksyin omaan käyttöön jalkamyllyllä.
Tärkeä osa kartanon ruokataloutta oli kala, sillä kalaa käytettiin aterian särpimenä Savossa 1500-luvulla edelleen runsaasti ja kalastuksella oli tärkeä rooli savolaistalojen vuotuiskierrossa. Kuivattu ja suolattu hauki oli myös yksi tärkeimmistä kruunun vientituotteista. Kartanon väki kävi kalassa läheisellä Juka- ja Salajärvellä, joiden välisellä harjanteella kartano sijaitsi. Kartanolla oli lisäksi kalavesiä Pohjois-Savossa Rasvangin järvessä ja Nilsiän Vuotjärvessä. Kartanon kalastaja osallistui syksyisin siian kutupyyntiin ja särjen ja ahvenen nuottapyyntiin Rasvangin kalastamossa. Keväisin hän kalasti Vuotjärvellä verkoilla ja puolinuotalla haukea, ahventa ja särkeä. Kalat tuotiin kartanolle suolattuna ja kuivattuna.
Partalan kuninkaankartanon väki ja ruokatalous
Kartanon työväen voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään, joista toinen vastasi työnjohdosta ja kirjanpidosta ja toinen, palvelusväki kartanon arkisten askareiden suorittamisesta. Tämä kahtiajako näkyi selkeimmin ruokailussa. Ruoka oli osa kartanolla työskentelevien ihmisten palkkaa ja se oli sitä parempaa ja monipuolisemmista raaka-aineista tehty, mitä korkeammassa asemassa työntekijä oli. Parempi väki söi omassa voudin pöydässään aterioita, joiden valmistukseen oli käytetty ryynejä, maltaita, naudan kieliä, juustoja, lohta, munia ja etikkaa, suomalaista haukea ja suolasilakkaa eli elintarvikkeita, mitkä puuttuivat palvelusväen pöydästä. Tarjolla oli jopa vehnäkakkuja ja aterioita syötiin kynttilän valossa. Voudin pöydän väkeä olivat työnjohtajana toimivan voudin lisäksi kirjuri, kellaripalvelija, fatabuuriemäntä (naisten tuvan/kutomon emäntä) vaimo Lucia – pöydän ainoa nainen – ja linnaleiriä pitävät sotilaat (nihdit, huovit ja ratsuväen soinit). Koska kartanot palvelivat myös kruunun virkamiehiä majatalojen tapaan tarjoten heille ja heidän hevosilleen majoitusta ja kestitystä ja Partala sijaitsi yhden valtakunnan päätien varrella, siellä vieraili runsaasti kruunun miehiä ja muita matkamiehiä. Oli oriinratsastajaa, pyssymiehiä matkalla Lappeelle tai Viipuriin, Rääveliin matkaavia miehiä, teinejä teininkierrollaan tai Olavinlinnan käskynhaltija Gustaf Fincke yöpymässä Partalassa ohikulkumatkalla. Nämä kartanossa vierailevat miehet nostivat voudinpöydän ruokailijoiden lukumäärän helposti viikoittain yli kolmenkymmenen.

sirpaleita. Kuva Juha Ruohonen.

Kuva Juha Ruohonen, kuvan muokkaus Petri. P. Pentikäinen.
Palvelusväki eli rengit, kalastaja, työhevosten hoitaja, leipojat, kutojat ja erilaiset piiat, kuten tupa-, mallas-, karja-, lammas- ja sikapiika ruokailivat omassa pöydässään. Heidän ateriansa koostuivat kaura- ja ohrajauhoista, herneistä ja pavuista, siankinkusta, läskistä, verimakkaroista, syltystä, ihrasta ja jäniksistä, nauriista, kuivatusta ahvenesta ja särjestä. Raaka-aineiden hierarkia koski myös oluen ja leivän valmistusta, sillä herrain- ja voudinolut valmistettiin runsaammista maltaista ja humalista ja voudinpöydässä tarjottu leipä leivottiin parhaista seulotuista jauhoista, kun taas palvelusväen oli tyytyminen niukemmin maltailla maustettuun olueen ja seulomattomista jauhoista tehtyyn leipään. Palvelusväen pöydässä oli viikoittain syömässä 14–23 henkeä ja lisäksi toistakymmentä sotilaiden hevosista huolehtivaa tallirenkiä. Kun tähän lisätään voudinpöydässä ruokailleet, kartanolla on päivittäin ruokittu hyvinkin 50–60 ruokailijaa.
Kartanolla työskenteli myös käsityöläisiä ja ammattimiehiä, kuten seppä ja suurtari ja lisäksi lähialueen talonpojat tekivät kartanossa sesonkiluontoisia töitä. Näitä olivat kasken raivaaminen, heinän korjuu, kylvöt ja kynnöt, viljan leikkuu ja puinti, lannan ajo, ojitus, niityn raivaus ja aidaspuiden, veneiden, katiskojen ja mertojen teko. Talonpojat tekivät näitä askareita päivätöinä, eikä heitä laskettu kartanon muonavahvuuteen.
Veroparselit ja niiden kuljettaminen

Kuva Juha Ruohonen.
Myös neljästi vuodessa järjestettävät käräjät toivat runsaasti väkeä kartanon tiluksille. Kesä- ja talvikäräjille toimitettiin myös veroparselit eli luonnontuotteina maksettavat verot. Talvella pihaan ajettiin esimerkiksi polttopuuta, maltaita, viljaa, suolattua lihaa ja kynttilöitä ja kesällä veroeläimiä, voita, kuivattua ja suolattua kalaa, humalaa, tervaa ja hamppua. (Seppälä 2009: 208). Veroparseleilla ruokittiin joukkoja, mutta ne olivat myös osa kruunun taloutta ja ulkomaankauppaa. Niitä ja kartanoissa tuotettua ylijäämää myytiin tai läheteltiin keskusvarastoihin eli verokamareihin (lähin oli Tukholmassa) tai linnoihin, kuten Viipuriin, Hämeenlinnaan ja etenkin Olavinlinnaan, jonka kanssa kanssakäyminen oli vilkkainta. Tuotteita ja tavaroita läheteltiin myös muihin kuninkaankartanoihin. Tavaroiden ja veroparseleiden lähettely, myynti ja kauppa oli ajan olosuhteet huomioon ottaen hyvin järjestynyttä ja saavutti laajat mittasuhteet. Tavaraa liikkui aina tarpeen mukaan sinne, missä sitä kulloinkin tarvittiin. Esimerkkeinä tästä vuonna 1560 Hämeenlinnaan lähetetyt harmaakivi-, palkki-, kalkki- ja tiilikuormat, joita tarvittiin tykkitornin rakentamisessa ja Gustaf Finckelle Olavinlinnaan vuosittain lähetetyt polttopuut, rukiit, maltaat, suolatut ja kuivatut kalat, laudat, heinät, hamppu ja verouuhet, joita vietiin linnaan sadoittain. Tukholman verokamariin puolestaan lähetettiin etenkin voita ja riistaeläinten turkiksia (mm. musta- ja punakettua, oravaa, vesikkoa, ahmaa, saukkoa ja kärppää).
Kartanojärjestelmän merkitykset
Partalan, kuten muidenkin kuninkaankartanoiden kehittäminen jäi kesken kuningas Kustaa Vaasan kuollessa. Historiankirjoissa on usein toistettu toteamusta, että kartanoiden merkitys maatalouden mallitiloina jäi vähäiseksi. Se ei ole mikään ihme, sillä muutama vuosi 1500-luvun olosuhteissa ei ollut riittävän pitkä aika suurten maanviljelystä koskevien uudistusten läpiviemiseksi. Kartanojärjestelmää ei tulisikaan arvioida vain maatalouden näkökulmasta, sillä se oli vain yksi osa kartanoiden toimintaa. Kuten Anna-Mari Vilkuna toteaa (Vilkuna 2003, s. 268.), kartanojärjestelmä turvasi sekä armeijan toimintakykyä että kehitti hallintoa ja taloudellisten voimavarojen tehokkaampaa hyödyntämistä. Myös Partala oli osa kartanoiden ja hallinnollisten keskusten muodostamaa tiivistä verkostoa, jossa eri puolilla valtakuntaa tuotettujen elintarvikkeiden, hyödykkeiden ja infran tehokas jakelu korvasi puutteita toisaalla ja tasasi ylijäämää toisaalla, niin että kuninkaan määräysten noudattamiseen ja armeijan huoltoon oli kartanokohtaisesti ainakin teoreettiset mahdollisuudet.
Lisäksi kuninkaankartanokaudella Partalaankin päätyi monenlaisia menetelmiä tai välineitä, jotka toden teolla yleistyivät alueen talonpoikaistaloissa vasta myöhemmillä vuosisadoilla. Näitä olivat muun muassa uloslämpiävät savupiipulliset leivinuunit, kivikellarit, ojitus ja vehnän ja kaalin viljely. Osa näistä menetelmistä tai esineistä on kirjattu voutien tileihin, mutta osa on paljastunut vasta Partalassa vuosina 2015–2017 suoritetuissa arkeologisissa tutkimuksissa. Ne ovat tuoneet päivänvaloon löytöaineistoa, joka tarjoaa ”ikkunaa” kartanossa elettyyn elämään ja uutta näkökulmaa savolaiskartanon aineellisen kulttuurin tarkasteluun. Aineisto liittää kartanon materiaalisen kulttuurinsa osalta lähemmäs tiheämmin asutetun rannikkovyöhykkeen elämäntapaa ylellisyys- tai tuontiesineineen.

tutkimuksissa löytyneet, tässä tekstissä esitellyt esineryhmät, kuten kukkohanat, passglasin sirpaleet ja ruukku- eli pottikaakelien kappaleet on aiemmin liitetty vain vauraampiin kartanoihin, linnoihin ja
rannikkoalueen asutukseen, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että myös syrjäisemmän Savon kuninkaankartanoissa vietettyyn elämään kuului ylellisyys- ja tuontiesineitä.
Kuva Juha Ruohonen.
Teksti: Kirsi Vertainen
Lue Partalan myöhemmistä vaiheista artikkelista Partalan kartano.
Lähteet
Forssell, Hans 1884. Antecningar om Sveriges jordbruksnäring i sextonde seklet. Kongliga boktryckeriet. Stockholm.
Haggrén, Georg 2008. Saari kuninkaan kartanona. Teoksessa Saaren kartano Mynämäellä. Toim. Hanna Nurminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1182. Helsinki. s. 62-102.
Salonen, Ilmari 1915. Sairilan kartano vuosina 1557-1570. Historiallinen arkisto 25.
Seppälä, Suvianna 2002. Porin kuninkaankartanon arkipäivää Juhana herttuan aikaan. Teoksessa Arki ja läheisyys. Toim. Terhi Kivistö. Turun Historiallinen Arkisto 55. s. 127-149.
Seppälä, Suvianna 2009. Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539-1609. Bibliotheca Historica 125. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
Vertainen, Kirsi – Ruohonen, Juha 2019. Juvan Partala. Juvan kunta.
Vilkuna, Anna-Maria 1998. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Bibliotheca Historica 31. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki.
Vilkuna, Anna-Maria 2003: Kruunun maatalous: Kuninkaankartanot. Teoksessa Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Toim. Viljo Rasila, Eino Jutikkala, Anneli Mäkelä-Alitalo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 914: 3. SKS. Helsinki. s. 246-268.