Kuvittele ihmisiä täynnä oleva tupa, johon kuulijoita on pakkautunut ovensuuta myöten. Jossakin väenpaljouden keskellä on sänky, jossa makaa tilaisuuden puhuja tiedottomassa tilassa. Hänen äänensä on voimakkaampi kuin hänen valveilla ollessaan, ja puheessa kuuluu saarnanuotti. Puhettaan hän tehostaa huitomalla käsillään. Kuulijat osallistuvat hartaasti ja keskittyneesti. Puhe voi olla johdonmukainen saarna tai vaihtelevampaa uskonnollista tajunnanvirtaa.
Hilda Hotti (1879 – 1958) oli juvalaisista unissasaarnaajista arvostetuin, arvatenkin sekä hyvien saarnojen että ajoittaisten kävelysaarnojen vuoksi, joiden kautta hän henkilökohtaisesti lähestyi kuulijoitaan.
Unissasaarnaajan tilaisuus muistutti usein jumalanpalvelusta. Oli alkuvirsi, jonka aikana saarnaaja vaipui transsitilaansa. Sitä seurasivat raamatunluku, saarna, lisää virsiä ja rukoukset. Unissasaarnaaja otti ikään kuin papin roolin, vaikka pitikin useimmiten puheensa selällään maaten tiedottomassa tilassa. Tilaisuus päättyi loppuvirteen, loppurukoukseen ja Herran siunaukseen. Viimeiseksi saarnaaja ilmoitti vielä seuraavan tilaisuuden ajankohdan ja puheiden tekstit. Tämän jälkeen seuranneen virren aikana unissasaarnaaja havahtui horrostilastaan. Mielenkiintoista on, että naispappeus sallittiin Suomessa vasta vuonna 1986, mutta unisaarnaajista huomattava osa oli naisia, ja sanankuulijat heidät varauksetta hyväksyivät rooliinsa.
Teologian tutkija Aarni Voipio matkusti Juvalla ja lähikunnissa ”saarnataudin” kiivaasti levitessä, syksyllä 1919, ja kirjoitti havainnoistaan kirjan. Välillä lääkärikin oli kutsuttu apuun, kun joku kyläläinen vaipui outoon tilaan ja alkoi saarnata. Joroisten kunnanlääkäri Envald kuvasi Voipion mukaan tilannetta näin:
Se, mikä häntä huolestutti, oli horrostapausten äkillinen tartunnanomainen leveneminen tämän vuoden kuluessa, jolloin hän oli todennut kokonaista yksitoista uutta semmoista, mm. erään 14-vuotiaan pojan, Kaitaisten kylässä lähellä Juvan rajaa. Tohtori ei voinut muuta uskoa, kuin että Hilda Hotin ja täälläkin liikkuneen Eino Teräksen kokoukset olivat vaikuttaneet tämän ilmiön, jonka yhtenä seurauksena oli se, että aika ajoin tämän vuoden kuluessa ei koko kylässä työnteosta ollut tulla mitään, kun toiset olivat horrostilojensa vallassa ja niiden välilläkin hyvin voimattomia ja toiset juoksentelivat talosta taloon heitä kuulemassa ja ihmettelemässä.
Kansalaissota oli käyty vasta edellisenä keväänä 1918. Vaikkei Juvalla ollutkaan taisteltu, sota epäilemättä oli saanut monet vakavalle mielelle ja tuonut kuulijoita saarnoille. Tyypillinen saarna oli kiivas palopuhe syntiä vastaan, ja monet saarnaajat ennustivat lopun aikoja tai tulevia onnettomuuksia.
Joroisista tutkija Voipio jatkoi matkaansa Juvalle, jossa hän Juvan ja Joroisten rajoilla olevassa talossa tapasi unissasaarnaaja Saara Hämäläisen. Tämä kertoi saaneensa horrostilassa ilmoituksen, että rangaistukseksi tottelemattomuudestaan hänen oli saarnattava horroksissa määräaika, ja tätä oli jatkuva vuoden ajan. Puheita oli noin kolmesti viikossa, ja aina puheen lopussa ilmoitettiin seuraavan paikka ja aika. Hämäläinen joutui kiertämään Juvalla ja naapurikunnissa, välillä tie vei jopa Kuopioon ja Viipuriin. Hämäläisen tapaan jotkut saarnaajat kiersivätkin puhujina vain lyhyen aikaa, mutta toiset jatkoivat saarnojen pitoa koko elämänsä, kuten Hilda Hotti.
Juvan kirkonkylän kupeessa Kaihunmäen kievarissa Voipio päätyi saarnaustilaisuuteen, jossa unissasaarnaajana oli paikkakunnalla vieraileva Eino Teräs ja yksi tai useampi paikallinen saarnaaja.
Hilda Hotin Voipio pääsi tapaamaan kahdella Juvan matkallaan. Hän kuvailee vaikutelmaansa näin:
Hilda Maria Hotti, os. Leikas, on 40-vuotias vaalea, kookas nainen, tavallinen savolaistyyppi, luonteeltaan vilkas ja nuorempana vallatonkin. Ensimmäisen uskonnollisen herätyksensä hän koki jo rippikouluiässä, mutta vasta vaikeitten sekä ruumiillisten että henkisten kärsimysten jälkeen – ajatelkaa usein uudistuvasti raskaana olevaa miniää pahansisuisen apen, taikurin ja juomarin, kynsissä ja kovan aviomiehen läheisyydessä – hän 1909 alkoi tuntea niitä tunnon tuskia, jotka päättyivät horrostiloihin vuoden 1910 alussa. Pian alkoivat saarnatkin, jotka omituisesti järjestäytyivät almanakan mukaan. Niinpä ovat nykyäänkin Hildan tärkeimmät saarnat joka kuukauden 20. päivän seudussa.
Hotti ilahtui tilaisuudesta saada keskustella pappismiehen kanssa, ja Voipio hänellä ”tarpeen saada tukea ja osanottoa, neuvoja ja arvostelua kehittyneemmiltä ystäviltä”. Saarnamatkojen tämä oli maininnut suuntautuneen jo Juvan lisäksi Puumalaan, Sulkavalle, Joroisiin, Sääminkiin, Mikkeliin, Anttolaan, Lappeenrantaan, Savitaipaleelle, Ruokolahdelle ja Parikkalaan. Ei siis ihme, että koti Mäköiskylässä oli jäänyt huonolle tolalle, kun hänen miehestäänkään ei oikein ollut taloudesta huolehtijaksi. Voipio kuvaa näkemäänsä näin:
Katselin hänen kotiaan ja tutustuin eräisiin lapsista, joita on elossa seitsemän, mutta sain kaikesta – tämä on mitalin nurja puoli – jokseenkin masentavan käsityksen. Rakennukset olivat rappiolla ja tuvassa jotenkin semmoinen järjestys, jollaisen luulen olleen Lutherin asunnossa ennen hänen naimistaan.
Mäköiskylässä oli loppunut kortinpeluu ja muu siihen aikaan syntiseksi mielletty toiminta, sillä vaikutti siltä, kuin Hotti osasi horrostilassaan lukea ihmisten ajatuksetkin. Joissakin saarnatilaisuuksissa hän piti myös kävelysaarnoja, ”yksityisiä puheita”, joiden aikana hän kiersi puhuttelemassa ihmisiä, paljasti heidän syntinsä ja kehotti tekemään parannukseen: ”sinun aikasi on lyhyt, tee parannus”. Ihmiset kokivat saarnaajan liikkuvan kevyesti tämän kävelyosuuden aikana, kuin leijuen ilmassa. Samaan aikaan väki veisasi virttä, jotta puhuttelut eivät kantaisi ylimääräisiin korviin. Nämä henkilökohtaiset puheet ja ennustukset lisäsivät Hotin suosiota.
Osaksi Hilda Hotin toimintaa vakiintuivat suuret juhlaseurat, joita järjestettiin monesti jossakin Juvan Mäköiskylän suunnalla olevassa suuremmassa talossa. Kosunen kirjoittaa gradussaan, että ensimmäisissä suurissa kesäjuhlissa Mäköiskylässä vuonna 1918 olisi paikalla tungeksinut peräti 2000 sanankuulijaa. Suuria juhlaseuroja Hotti järjesti noin kolmasti vuodessa, helmi-, kesä- ja syyskuun 19. päivän aikoihin. Elma Hämäläinen mainitsee Koikkalan kylähistoriassa, että seurapaikkoina toimivat ainakin Taipalharjun Teittinen, Kortemäen Teittinen Mäköisissä, Roikola, Pelto-Purhonen, Hietajärven Kettula ja Sopalassa Vanha Blomberg. Monet näistä taloista olivat kävijöille tuttuja myös muista uskonnollisista tilaisuuksista. Kaukaa tuleville järjestettiin lattiamajoitusta olkipatjoilla, myös navetan ylisten heinäkasoissa yöpyi sanankuulijoita. Ruokaa valmistettiin ja kahvia keitettiin suuria määriä, sillä kuulijoiden omat eväät eivät aina riittäneet. Saarnoja saatettiin pitää kolmekin päivässä näiden juhlien aikana, ja illan saarna jatkui joskus tuntikausia, puoleen yöhön ja pikkutunneillekin. Hotin kanssa saarnasi usein sulkavalainen Aino Virta. Voimakkaimmillaan Etelä-Juvalle painottunut herätysliike oli vuosina 1918-1921, ja Hotti oli unissasaarnaajista arvostetuin.
Hotti oli kuitenkin taloudellisesti tiukille jäänyt leski, monen lapsen yksinhuoltaja. Hän meni toisiin naimisiin lappeenrantalaisen laivurin Erik Suhosen kanssa 1921 ja muutti Puumalaan. Etelä-Juvan herätys hiipui vähitellen hänen poissaoloonsa, vaikka muitakin saarnaajia alueelle oli jäänyt. Muita juvalaisia saarnaajia olivat ainakin Matilda (Tilda) Kotro, Adam Härkönen ja Mari Piikki. Uusi mies vastusti Hotin saarnamatkoja, joten herätys ei jatkunut Puumalassa. Hotti sai uudessa avioliitossaan yhden lapsen ja aloitti saarnaamisen uudelleen 1930-luvulla. Entisenlaista suurta herätystä ei enää Juvalla syntynyt, mutta saarnamatkat ulottuivat myös isoihin kaupunkeihin. Hän ehti käydä ainakin Viipurissa, Kotkassa, Kuopiossa ja Helsingissä.
Vanhoissa Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä 1930-luvun alkupuolelta on löydettävissä useita ilmoituksia, joissa ilmoitetaan Hilda Hotin saarnaavan. 1930-luvulla Helsingissä suosiota niittänyt unisaarnaaja Maria Åkerblom osoittautui taloudelliseksi huijariksi, ja hänen seuraajiaan siirtyi kuuntelemaan Hottia. Useat sanomalehdet uutisoivat asiasta isosti kuvan kanssa ja Hotista puhuttiin ”savolaiseukkona”. Suhosen kanssa Hotille tuli ero vuonna 1938, ja seuraavan vuoden lehdessä on maininta käräjistä, joilla Hotti syyttää Suhosta kavalluksesta.
Esikuvana Hotilla oli ollut pohjoissavolainen Karoliina Utriainen (s. 1843 – 1929), joka oli vaikuttanut unisaarnaajana lapsesta aina 70-vuotiaaksi saakka, ennen kuin olivat sivut hänen horrostilassa näkemästään suuresta kirjasta viimein loppuneet. Utriaisen kiertäessä Etelä-Savossa Hotti oli päässyt seuraamaan hänen saarnaansa jo lapsena ja vielä uudelleen nuorena miniänä. Juvan ”unisaarnataudin” aikaan oli Utriainen jo vetäytynyt viettämään rauhallisia vanhuudenpäiviä.
Hotin saarnat olivat olleet aluksi hitaita, sillä enkeli sanoi hänelle ensin asiat, jotka hän toisti. Myöhemmin hän Utriaisen tapaan näki valaistun kirjan, jota kaksi enkeliä piteli hänen edessään ja käänteli sivuja. Loppuaikoina hän koki sanoman olevan filminauhassa, joka meni hänen silmiensä editse. Monen muun unissasaarnaajan tapaan Hotti ei muistanut jälkikäteen, mitä oli puhunut, joten hänen täytyi herättyään tiedustella kuulijoilta, missä ja milloin hän oli määrännyt seuraavan saarnan pidettäväksi.
Hotti kuoli Helsingissä lastensa luona 30.10.1958. Hän oli pitänyt siellä viimeisen saarnansa kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Hautajaiset pidettiin pari viikkoa myöhemmin Juvalla. Apu-lehden toimittaja oli mukana tutustumassa unissasaarnaamisilmiöön ja kuuntelemassa tilaisuudessa saarnanneen Aino Virran unisaarnaa.
Lähteet
- Apu nro 51-52 1958, s. 58-60
- Digitoituja sanomalehtiä Kansalliskirjaston palvelussa
- Koikkalan seudun perinnetietoa. Juvan kansalaisopisto, 1993.
- Koskinen, Esa: Etelä-Savon Unissasaarnaaminen. Pro gradu 1982, Helsingin yliopisto.
- Voipio, Aarni: Suomalaisia unisaarnaajia. Otava, 1919.