Juvan alueelta on kerätty joitakin outoja tapauksia ja kummitustarinoita kylähistorioihin, joita koottiin 1980-luvulla ryhmätyönä. Monissa kyläkirjoissa on vain lueteltu ”peljättäviä paikkoja” ilman tarkempaa selitystä. Pisin tarina liittyy pelottavaan Boktaaliin ja Surmakiviin. Kaislajärven ja Häkkisensalon välissä on tiessä Surmakivenmutka. Surmakivet sijaitsevat muutaman sadan metrin päässä mutkan kohdalla Kaislajärveltä tultaessa oikealla.
Mistä kivi on saanut nimensä ja pelättävän maineensa, siitä nyt tässä kertomuksessa haluan lyhyesti kertoa. Tiedot perustuvat kuulemaani, mitä isäni ja setäni asiasta joskus kertoilivat. Myös heillä tämä lienee perustunut kuultuun. Kivi sijaitsi Kaislajärven ja Häkkisensalon välisellä metsätaipaleella ja herätti kovasti pelkoa aremmissa tienkäyttäjissä, varsinkin öiseen aikaan. Kertoipa Olga-tätinikin, jopa itse kerran kuulleensa, kuinka pimeässä tulivat tietä pitkin hänen perässään laukkaavat hevosen kärryineen, mutta ehdittyään hänen kohdalleen äänet lakkasivat, eikä hän nähnyt eikä kuullut enää mitään. Kukahan lienee ajaja ollut ja minne kiire, koskapa ei ehtinyt tien laidassa olevaa hakisevaa tyttöä kyytiinsä pyytää.
Kiviin liittyy samassa lähteessä myös pitempi tarina, jossa kortinpeluu johtaa salaperäisen noutajan saapumiseen yöllä.
Sorvasmäen rinteessä oli talo, jossa eleli isäntä ja emäntä kahden kesken, ellei oteta huomioon niitä miesvieraita, jotka useasti kokoontuivat pelaamaan korttia iltaisin talon tupaan. Nämä saattoivat joskus myös yöllä saapua jatkamaan kesken jääneitä pelejään, kunhan saatiin isäntä mukaan. Niinpä eräänä pimeänä syksyisenä yönä talonväen jo paneuduttua nukkumaan kuului kova nuijan lyönti talon seinään, muuten oli täysin hiljaista. Isännän kysyessä sängystään: ”Kuka siellä?” kuului ääni kuin maan alta: ”BOKTAAL tahtoo nyt puheilleen”. Tämän kuullessaan ottaa isäntä virsut sänkynsä alta, pistää jalkaansa ja pitkän sarkanutun päällensä, poistuen ulos. Tämä oli myös viimeinen poistuminen omasta tuvasta, sillä tämän jälkeen ei kukaan tiennyt hänen olinpaikkaansa. Kovista etsinnöistä huolimatta miestä ei löydetty mistään ja niinpä katoaminen pysyi myös arvoituksena seuraavaan kevääseen asti. Oli Taneli Kervinen niminen metsämies, joka keväisin etsi ketunpesiä isojen kivien alta ja joutui näin kurkistelemaan syvemmälle kuin muuten metsässä liikkuessa. Tuoltapa pistivät esiin virsut, miehen jalat ja niinpä löytyi koko mies jäätyneenä kiven alle kiinni.
Koskaan ei kukaan tiennyt, mikä mies oli Boktaal, mitä asiaa hänellä oli yöllä toiselle ja miksi tämä löydettiin lopulta kuolleena kiven alta. Tällöin pantiin kuitenkin kaikki ”piruntöiksi”, kun mitään vihamiehiä ei vainajalla tiedetty koskaan olleen. Tästä kivi sai nimensä ja pelätyn maineensa, joskin sen aikaisella taikauskolla voi olla tarinassa oma osansa.
Nämä Johannes Härkösen muistelut Surmakivistä ovat teoksesta Perinnetietoa Hietajärven koulupiiristä, Juvan kansalaisopiston kurssin ”Tunne kotikyläsi – tallenna tieto” ryhmätyö, 1983.
Kiven luona ovat muutkin kokeneet kummia. Näitä muistoja on Vuokko Ikonen kuullut ja koonnut sukulaisiltaan. Vuokko Ikosen mummo Heta Sofia Ikonen (os. Kokkonen, s. 28.10.1875 Maaninka, k. 13.6.1959 Juva) kertoi Surmakivestä seuraavaa.
Jalankulkijoilla oli tapana oikaista Surmakivenmutkan kohdalla kinttupolkua pitkin. Myös Heta teki näin tullessaan syksyisenä iltana hämärässä Häkkisensalosta kotiin Kaislajärvelle. Polulla kävellessään hän näki, että mutkan kohdalla tietä pitkin meni Kaislajärven suuntaan hevonen heinäkuormaa vetäen. Kuorman päältä tuikahteli valo. Mummo pysähtyi, mutta jatkoi sitten matkaa, kun äänet olivat tien suunnasta häipyneet. Kaislajärven kylälle Pekka Immosen mökin kohdalle saavuttuaan hän poikkesi sisään ja kysyi, kuka se oli, joka heinäkuorman kanssa tästä äsken ajoi ohi. Hänelle vastattiin, ettei siitä ole ohi mennyt ketään hevosmiestä pitkään aikaan.
Toiseenkin mummon havaitsemaan outoon tapaukseen liittyi valoilmiö. Pienenä hän oli mennyt käymään järven takana olevassa naapurissa. Illalla, täysikuun aikaan, hän oli sitten palaamassa kotiin jäätä pitkin. Silloin hän näki ketun juoksevan jäällä, ja sen selästä läikähteli valo. Kun hän kotona kertoi näkemänsä, vanhemmat sanoivat, että se oli tulikettu.
Surmakivenmutkassa myös hevonen on saattanut käyttäytyä oudosti. Vuokko Ikosen isä Viljo Ikonen (s. 10.10.1912 Puumala, k. 26.2.1999 Juva) koki tämän hevosensa kanssa.
Vehnät oli saatu puitua, ja isä-Viljo kävi myllyreissulla Puumalan kirkolla. Kun hän oli palaamassa illalla kotiin Kaislajärvelle, Surmakivenmutkassa hevonen pysähtyi. Hän yritti käskeä hevosta liikkeelle, mutta se ei hievahtanutkaan. Isä otti lopulta suitsista kiinni ja lähti taluttamaan hevosta. Jonkin matkan päässä hevonen viimein suostui kävelemään taluttamatta. Tämä tapahtui heti sotien jälkeen 1940-luvun loppupuolella.
Myös Remojärven kappelin paikalla on koettu outoja tapauksia, kun on toimittu sopimattomasti liian lähellä vanhaa hautausmaata. Keskiaikainen kappeli Tuhkalan kylällähän on hävinnyt ja unohtunut niin, että paikalla on nykyään vain metsää ja kesämökkitontti. Tällaisen tarinan Vuokko Ikonen on kuullut Tuhkalasta:
Savo-Karjalan ristiretkien jälkeen kristinusko juurtui tänne Etelä-Savoonkin. Remojärvelle syntyi kappeliseurakunta ja alettiin noudattaa kristillistä hautaustapaa. Kun aikaa oli kulunut, kappeliseurakunnan toiminta hiipui tai siirtyi toiseen paikkaan. Aikojen päästä paikallinen seppä rakensi pajansa kalliolle läheisen kalmiston lähelle. Seppä takoa kalkutteli kyläläisille tarve-esineitä ja korjasi työkaluja. Kerran sitten seppä kuuli äänen sanovan: ”Älä häiritse minun leposijaani”. Kehotuksesta huolimatta seppä jatkoi toimintaansa. Yhtenä kirkkaana aamuna paja oli palanut. Tämän jälkeen seppä siirsi pajansa kauemmaksi kalmistosta.
Juvan Auvilan kylässä on 1930-luvulla syntynyt muistelija myös kertonut spiritismin peluusta, jossa oli tarkoitus saada yhteys tuonpuoleiseen:
Isäni pelasi spiritismiä ja uskoi siihen. Spiritismi oli peli, jossa hengiltä tai kuolleilta kysyttiin kysymyksiä. Spiritismilaudan päälle laitettiin lasi ja kaikki pelaajat asettivat kätensä niin, että se koskettaa lasia. Kaikkien piti olla tosissaan, kun spiritismiä pelattiin. Istunnossa oli aina joku, joka johti istuntoa. Hänellä oli yhteys kuolleisiin. Kuolleilta kysyttiin kysymyksiä ja niihin saatiin vastaus, kun lasi liikkui spiritismilaudalla. Lautoja oli erilaisia: sellaisia, joissa oli kirjaimia, jolloin vastaukseksi muodostui lasin liikkuessa sana sekä sellaisia, joissa vastaus oli kyllä tai ei, jolloin lasi liikkui jommankumman sanan päälle. Tärkeää oli lopettaa spiritismin peluu oikealla tavalla, ettei yhteys kuolleisiin jäisi auki.
Juvalla asuva Marja-Leena Teittinen (s. 1949) muistaa nuoruudessaan kuulleensa useasti tarinoita, joissa kerrottiin taikuudesta tai sopimuksesta pirun kanssa:
Kotipaikkani on Kirstanmäki Kettulan kylässä. Meidän lähin naapuri oli Heikki Hämäläinen perheineen Korkeakankaalla. Äitini, Mirjam kertoi, miten Heikki kertoi, aivan tosissaan, nähneensä useaan kertaan miten piru poltti valkeita (tulia) viereisellä kankaalla aina pitkäperjantaisin. Heikki Hämäläinen kuoli noin 1955. Äitini ihmetteli minulle, miten taikauskoisia ihmiset olivat Juvalla, äitini muutti Juvalle vuonna 1948.
Talvella 1961 asuin muutaman kuukauden Hilma Haikaraisen luona entisen linja-autoaseman vieressä (Hilman mökistä on vielä jäljellä maakellari ja pihakuuset). Hilma oli rattoisa ja puhelias ja hän kertoi paljon elämästään Juvalla. Hän kertoi myös taikuutta harrastavasta naisesta. Jos tämä taikuutta harrastava nainen oli huonoissa väleissä jonkun kanssa, niin hän voi loitsia lehmän lypsämään verta. Tai sitten hän sirotti tielle kiroamaansa jauhoa / suolaa, joka aiheutti pahoja iho-oireita sille ihmiselle, joka siihen jauhoon / suolaan oli koskenut.
Meillä Kirstanmäellä peruskorjattiin navetta 1950-luvun loppupuolella. ”Mestari” Kukkonen Teivaasta oli kirvesmiehenä ja hänellä oli mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Hän kertoi mm. miehestä, joka oli myynyt sielunsa pirulle ja näin ollen hän saattoi istua kuivalla kankaalla ja onkia ahvenia!
Myös toinen piru-juttu on jäänyt mieleen. Siinä myös ukko oli tehnyt liiton pirun kanssa. Asian ydin oli se, että ukko ei saanut katsoa taakseen nähdäkseen sen pirun. Piru oli houkutellut ukkoa monin keinoin, mutta viimein piru voitti ukon, kun piru pyysi ukkoa kääntymään ja katsomaan ukon isoja hampaita. No, sitten mestari Kukkonen kertoi, ettei ukko ollut entisensä tämän jälkeen. Ukon kuoltua arkunkantajat olivat todenneet, että ukko ei kyllä ollut arkussa, koska se oli niin kevyt.
Juvalta on kerätty myös joitakin kummitustarinoita ja outoja tapauksia jo vuonna 1947 ilmestyneeseen Myytillisiä tarinoita -kokoelmaan. Tarinoita on ollut mukava jakaa iltaisin naapurien kanssa, ennen kuin televisio muutti paikalliskulttuuria ja kyläilyä. Useimmat niistä ovat aiheiltaan ja tyyliltään muunnelmia kertomuksista, joita on kulkenut pitkin Suomea. Tietyt teemat toistuvat: paikkoja, joihin liittyvä tapahtuma on odottanut sovittamistaan, kaupankäynti pirun kanssa ja sopimuksesta vapautuminen papin avustuksella.
Kortinpeluuta pidettiin syntisenä puuhana, saattoihan pelihimo temmata niin mukaansa, etteivät pelaajat saaneet töitään tehtyä. Niinpä eri puolilta Suomea on kerätty tarinoita pirun ilmestymisesta mukaan korttirinkiin, usein komean miehen hahmossa. Korttia poimimaan kumartunut pelaaja huomaakin kauhukseen, että komealla vieraalla on jalan sijasta sorkka tai kavio. Juvalta kerätyssä korttipelitarinassa paholainen on kannustanut pelin jatkumista polttamalla loputtomiin kynttilää, tuli ei kynttilänjalasta häviäkään. Joskus piru saattaa olla avuksikin, kiireistään huolimatta, on Juvalla kerrottu:
Muinoin Savon ukko kuljetti heinäkuormaa. Kuorma kaatui. Samassa tuli piru vastaan aika vauhtia jalkapatikassa astuen. ”Apua tarvitsisit sinäkin”, sanoi piru, ”mutta kiire on minullakin. Nyt juuri mies tekee hevoskauppaa Turun markkinoilla ja minun pitäisi joutua kihoksi. Autan kumminkin.” Samassa nykäisi kuorman ylös.
Piru saattoi ajaa myös näyttävästi hevosella komean miehen hahmossa. Juvalla tiedettiin jopa S:n herraskartanosta, jonka isäntä oli liitossa pirun kanssa. Kerran piru järjesti itselleen kestikievarista hevosen ajaakseen kartanon kemuihin, jonka vieraat näyttivät olevan haamuja. Kyytimiehen saama raha muuttui päretikuiksi ja ajajan nimikin hävisi kestikievarin kirjasta.
Haltijoista kerrottiin myös tarinoita: talon haltija piti ottaa huomioon päivittäisissä toimissa, muuten tämä suuttui. Juvalla kerrotun tarinan mukaan I:n hovin haltija oli erityisen vaativa sääntöjen noudattamisesta. Talo oli pidettävä siistinä eikä talliin ollut enää illalla asiaa, sillä silloin haltija itse hoiti ja suki hevosia. Vahva haltija saattoi häirittynä vaikkapa heittää myöhäisen tallissa vierailijan yläluukusta pihalle.
Piia J. Häkkinen
Lähteet
Perinnetietoa Hietajärven koulupiiristä, Juvan kansalaisopiston kurssin ”Tunne kotikyläsi – tallenna tieto” ryhmätyö, 1983.
Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, 5. painos, SKS 2017,
1. painos 1947
haastattelut